Tarjoilija, epilogissani on omena?

Elokuvien tekeminen voi olla joskus konstikasta. Ainakaan jos ei suunnittele eikä osaa mitään. Tai jos työtoverit ovat espanjalaisia ja bulgaareja. Kävimme sekoilemassa jotain Leeuwardenin ratsastajapatsaalla, mutta materiaali ei mielyttänyt ketään. Koska Dianan ja Adi ajan/kaiken hallinta oli kokolailla surrealistista, oli ainoa vaihtoehto leikellä ja kuvata uudestaan sitä improvisoitua omenanpyörittelyä, jota minä ja Teija teimme treenataksemme vähän kuvausta. Kuvasimme loppukohtauksen tyttöjen kanssa ja annoin Dianalle tehtäväksi laittaa pätkään musiikki, lopputekstit ja upottaa mukaan väliteksti ennen vikaa kohtausta. Siinä piti lukeman Later that Day tai One Week After tms. Eihän se toki onnistunut, seuraus on vain Ottooo...I totallyyy forgooottt! Kaksi kolmesta on euroopan serkuiltamme aika hyvin, tulette ehkä joskus huomaamaan itse. Musiikit osuvat sillee melkein, mutta onhan tämä muutenkin beyond kömpelöä. Eihän tätä nyt pirukaan viitsisi julkaista, mutta koska saan tästä viisi opintopistettä, tekee asiayhteys siitä tavallaan hauskan.

Tavallaan hauska on se mihin elämässä on useimmiten tyytyminen. Groucho Marx sanoi 50-luvulla että televisio tulee kasvattamaan kusipäisiä sukupolvia ja tässä sitä nyt ollaan. Nooh, nalleverhot palaa, lets start the Limbo.

Tulppaaniliiga - Jussi

Taksin saaminen Leeuwardenissa kestää kolme varttia, teen tilauksen vähän ysin jälkeen, kympiltä lähtisi juna. Paikalle saapuu viimein pariskunta, josta nainen on kuski ja mies korjaaja. Autossa ei ole lue että se on taksi, mutta mitäs näistä. Matkalaukku tuntuu jumalattoman painavalta. Kuski sanoo, että auto on rikki ja se pitää viedä varikolle, onko minulla kiire. Juna lähtee kahdeksan minuutin päästä, kyllä, minusta tuntuu että minulla alkaa olla vähän kiire. Hieman happamana kuski suostuu viemään minut ensin asemalle. Teija odottelee, pitäisi lähteä Suomeen.

Pari tuntia Groeningenissa, kaljat meluisessa kapakassa, suolaiset kebabit, katsahdus vitriineissä seisoviin naisiin, sitten bussilla Bremeniin. Lento Tampereelle maksaa viisikymppiä, yksi extrakilo matkatavaraa maksaa kaksikymmäntä euroa, arvatkaa kenellä on kymmenen kiloa liikaa. Minulle suositellaan toisen matkalaukun ostoa, aamuviideltä ei ole tosin kauppoja auki. Teen laptop-repusta uuden matkalaukun ja maksan lopulta 35euroa extraa ylimääräisestä käsimatkatavarasta. Jätän jollekin onnelliselle kodittoman deluxe-pakkauksen. Vanhat lakanani, yläasteella hankkimani sisäpelitossut ja puoli litraa Geneveriä. Kirotut terroristit ja niiden aiheuttamat "ei nesteitä matkustamoon"-säännöt. Ei niin etten olisi dokannut kylliksi tällä reissulla, mutta tuliaisia ei nyt sitten juuri ole. Siskonpojalle sentään joku aurinkoenergialla toimiva formulapeli ja honkkareilta saadut syömäpuikot.

Tullissa minut viedään syrjemmälle, repustani otetaan jotain helvetin näytteitä ja toivotetaan päivänjatkoja. Lennolla näen unen, jossa minulle soitetaan eri ravintoloista ja ilmoitetaan että olen tehnyt edellisyönä aivan järettömiä piikkejä. Laskelmoin joutuvani myymään kaiken omaisuuteni. Lopuksi käy ilmi että kyseessä on pilapuhelu Kiss FM:n aamusta, johon kaikki Paukkulan 2008 aloittaneet kulttuurituottajat ovat työllistyneet. Olen taas Hollannissa ja yritän kertoa hauskaa tapahtunutta juttua, mutta kukaan ei kuuntele tarinaa loppuun. Go Figure.

Ryan Air tekee numeron siitä, että on Tampereella kaksi minuuttia aikataulusta edellä. Tullissa kamoihin hyökkää huumepiski, näin Suomea suojellaan, mitään ei löydy, poltelkaa tulli omianne. Lumi näyttää kaapanneen vallan Suomessa. Bussilla keskustaan, keskustassa Semaforiin. Juodaan muutamat oluet Teijan ja paikalle saapuvan Teijan exän kanssa. Kotiteollisuuden Hynysen näköiset ukot syöttävät ässäpokeria. Irwin laulaa tipasta ja taposta, Teija heiluttelee ostamaansa Tequila-pulloa, on edelleen aamupäivä. Hahmo nimeltä Risto Eronen puskee pöytään. Kaveri on kuulemma ajanut taksilla Helsinkiin katsomaan Rolling Stonesia, nukkunut yönsä liikenneympyrässä, adoptoinut ja alkanut imettää siilinpoikasta. Koska Ristoa ei ole päästetty kaarteeseen ostetulla lipulla lavan eteen, hän on lähtenyt kesken pois. Siilinkin hän on joutunut hylkäämään, vaikka se onkin alkanut pitää Ristoa emonaan. Risto aloittaa jonkun kertomuksen Amerikan-vuosistaan, menen exän kanssa tupakalle. Exä kertoo, että Riston vaimo on mukava nainen, mutta mies itse on hieman päälle tunkeva. Puhumme hetken vihaamisesta. Ihminen kuulemma muuttuu siksi jota vihaa, siksi vihaamista pitäisi välttää. Olen ollut valveilla kolmisenkymmentä tuntia, en ole viha-keskustelun vaatimassa tikissä. Pöydässä Risto kertoo tarinansa loppua..."äiti sanoi isälle että..Risto tuli Amerikasta...Isä vastasi katsettaan nostamatta..NIIN.."

"Vittu ajatelkaa, melkein lähti henki ja ukko vaan vastaa...NIIN"

Risto päästää silmät suurina sellaisen pitkän hingun, joka tarkoittaa että hän on päässyt tarinansa vitsiin. Ehkä hän haluaisi että me nauramme. Teija ja exä jatkavat omaa keskusteluaan, minä yritän vääntää hymyä, on niin luonnotonta että. Risto kertaa tarinansa huippukohdan minulle muutaman kerran. Sitten hän pyyhkii kuivia silmäkulmiaan ja toteaa että "oho, vähän itkettää". Risto kertoo että Suomen paras kirjailija on Arto Salminen, jonka hän tunsi. Yritän jutella aiheesta, koska minäkin tunnen kyseisen kirjailijan tuotantoa. Riston pyrkimyksenä ei ole varsinaisesti keskustelu, hän tykkää hoitaa puheet itse. Exä kertoo Teijalle ettei enää osaa vihata, mutta pystyy silti väkivaltaisiin tekoihin. Risto kehuu exän fyysistä itsetuntoa ja kysyy minulta olenko saanut ison rintakehäni jääkiekkoharrastuksen kautta. Exä ja Teija pyytävät Ristoa olemaan keskeyttämättä heidän juttuaan. Risto suostuu, ottaa huikan oluestaan ja ojentuu kohti exää ja Teijaa huutaen "Hei! Timeout! Mä kerron nyt teille yhden jutun"

Matkalla taianomaisesta synnyinkaupungistani todelliseen kotilampeeni Tiksiin saan tietää, ettei minun olisi tarvinnut vielä palata Hollannista. Helmikuuksi sovittu työharjoittelu on siis apua hopsis unohdettu aiotulla työpaikalla, kontaktihenkilö jäänyt virkavapaalle, mitäpä näistä sen aikaisemmin kertomaan. Mietin törkyisää, sikahintaista, jaettua asuntoani. Mietin koulua, jonka opettajat eivät ole opettajia. Mietin sitä miten se porukka, jonka kanssa aikaani Hollannissa vietin, on hajaantunut pitkin maailmaa. Ja mietin mitä nyt sitten loppujen lopuksi saisin aikaan uuden viiden kuukauden turvin? 20-30 uutta blogimerkintää juhlimisesta ja espanjalaisten tyttöjen ailahtelusta, lisää julkista päiväkirjaa, kuten Teija tätä kutsuu...ehkä jotain hyviä juttuja, mielenkiintoisia ihmisiä, ehkä vähän enemmän matkailua euroopassa.. ehkä...ehkä teen toisen vaihdon joku toinen kerta. Leeuwarden, Hollanti on tältä erää nähty ja se tuntuu sopivalta. Vaihtoon lähteminen oli oikea ratkaisu ja sieltä paluu myös. Puhelimeen saapuu viesti, jonka mukaan siskonpoika ei suostu syömään eikä nukkumaan, ennenkuin eno on tuonut tuliaiset. Kotona ollaan, eikä edes järin humalassa.

Kiitän lukijaani mielenkiinnosta, kommenteista, ohjeista ja ajatuksista. En nähnyt montaa tandem-pyörää. Nekin jotka parvekkeeltani...niitä ajoi aina pelkästään yksi ihminen taaimmaiselta penkiltä. Yksin ohjatut tandemit ovat kömpelöitä mutkissa, sen ehdin tajuamaan.

THE END

Tulppaaniliiga - Kuokka

Minulla ja Lotalla on liian helppoa. Olemme tavanneet pari kertaa kaupassa ja kerran kotonani. Nyt särvimme punkkua ja jutustelemme hänen kotonaan kuin hyvätkin tutut. Tämä on viimeinen iltani Leeuwardenissa, ensimmäinen iltani hänen luonaan. Mainiointa on että asumme miltei vierekkäisissä taloissa. Miksi hemmetissä Lotan piti hukata numeroni kahdesti...Nooh, nyt olen täällä, Lotta on luvannut tehdä ruokaa. Puhumme minun koulustani, hänen työstään, teatterista. Joidenkin ihmisten kanssa kommunikointi koostuu hiljaisuudesta ja sokkoheitoista, toisen kanssa puhe soljuu ja tunnelma luo itsensä. Tämä on sitä jälkimmäistä. Alan miltei viihtyä, vaikka olemme toisillemme lähes tuntemattomia. Ehkä se on tämä Jacobs Creek.

Tilanne saa aivan uutta jännitettä kun Lotan poikaystävä Zoravar ystävineen saapuu paikalle. Z opiskelee Stendenissä, joka on NHL:n vieressä. Heillä on ollut koe, yksi viimeisistä ja he ovat ilmeisen kiihtymyksen tilassa. Z ja kaverinsa ovat ilmeisesti Intiasta, kohta saapuu pari tyyppiä lisää. Yksi Nepalista, toinen Afganistanista. Yritän kertoilla hauskoja juttuja omasta koulustani, kuten sen etteivät opettajat ole opettajia yms. Z aloittaa jopon käärimisen ja aivan pirumoisen paasauksen siitä miten on aivan turha odottaa hyvää opetusta englanniksi ei-englanninkielisiltä opettajilta. Onhan siinä pointtinsa, mutta enemmänkin hän tuntuu tahtovan täyttää huoneen puheellaan. Välillä Z puhuu urdua, hindiä mitä lie kavereilleen. Puhun Lotalle huoneen toiselle puolelle ensin englanniksi ja sitten suomeksi. Jossain kohtaa huomaan Z katselevan meitä näreissään ja tiuskivan jotain kavereilleen meihin viittoen. Lotta jatkaa pitkää juttuaan suomeksi, Z:n ilme tummuu entisestään. Lopulta saan suunvuoron ja kysäisen miltä suomi heidän korviinsa kuulostaa. Ehkä se lasketaan vittuiluksi, Z vastaa "absolutely nothing!". Suomi on kuulemma pelkkää naksahtelua. Kaikista muista kielistä saa kuulemma jotain irti mutta suomi on silkkaa klingonia(tämä on jo oma määritelmäni). Z:n oma puhe on kuin Simpsoneiden Apua nopeutettuna. Missaan jotenkin lauseiden alut ja loputkin sanat tuntuvat kietoutuvan toistensa päälle kuin sulava toffee. Hänellä tuntuu olevan voimakkaita ja varmoja mielipiteitä, mutta en kyllä tiedä mistä aiheista. Se jää mieleeni että Suomen viisi miljoonaa asukasta sopisivat Intiassa kahteen keskikokoiseen kylään. Ja että Intiassa on pari miljoonaa ihmistä ihan pelkästään väestönlaskentaa varten. Ja että bändit kuten Slipknot kiertävä Intiassa aivan samoilla lipunhinnoilla kuin Suomessa, +50e yhdestä flabasta. Mikä yhdistelmä, ainakin mielikuvien tasolla, Slipknot ja Intia.

Kuuntelen näitä juttuja lähinnä Z:n ja Lotan kavereilta, itse pariskunta on siirtynyt huutaamaan toisilleen keittiöön. Ehkä heillä on ollut ikävä toisiaan. Ehkä Otto Tiksistä on vähän ei-toivottu henkilö. Mutta tässähän istuskelen kun kerran kutsuttu on. Päivällinenkin antaa odottaa itseään, vaikka puoliyö lähestyy. Yrtti tuoksuu ja lasit tyhjenee, hindu sorisee ja mekastus keittiössä jatkuu. Minun pitäisi lähteä omiin viimeisiin juhliini Kanaalstraatille, mutta vitunko kiire minulla sinne on. Se tulee olemaan samaa halailua ja kirkumista kuin kaikki aikaisemmatkin juhlat. Nyt tosin Short Stay on käynyt lukitsemassa olohuoneet, ettei vain juhlittaisi viimeisenä viikonloppuna. Eli juhlat ovat siirtyneet keittiöihin ja käytäville. Eikä vaikutukseni erasmus-porukassa ole näin suuri. Minua pidetään hiljaisena, rauhallisena, saavista juovana suomalaisena joka ei aiheuta koskaan isompia ongelmia. Täällä sentään saa aikaan ihan tuntuvaa epäsopua. Z ja L pelmahtavat takaisin olohuoneeseen. Z kysyy minulta missä asun, näytän taloni huoneen ikkunasta. Lotta vaikuttaa lievästi ahdistuneelta.

"Niin, katso nyt Zoravar, Otto asuu noin lähellä, siksi menin sinne juhliin...jos ne olisivat olleet kauempana en olisi mennyt"

Olen kyllä kuullut intilaisten miesten mustasukkaisuudesta, mutta koettuna se on vielä astetta viihdyttävämpää. Z kysyy minulta miltä afganistan kuulostaa minun korvaani. Vastaan että "ei missään määrin kiinnostavalta". Alan olla vähän päissäni ja tämä nokittelu raapii ilkeää puoltani juuri oikesta kohdasta. Mutta kun pasta ja kastike on viimein haarukoitu ja porukka alkaa tosissaan pelamaan Monopolia, on minunkin viimein aika poistua. Kuulen vielä sanat "jos bileissä on tylsää, niin tule ihmeessä takaisin". Tämä lienee sitä...eurooppalaisuutta.

Viimeiset bileet ovat itkua ja jäähyväisiä. Tulen kerrankin oikeaan aikaan, siinä puoli kahdelta yöllä. Lupaan tulla Hong Kongiin, lupaan järkätä keikkoja, lupaan pesukarhuksi itsensä meikanneelle Magalylle pyöräni Artturin, ilman korvausta, jalo olen, yritän ainakin. Tuntuu että moni asiaa jää kesken, mutta en voi vaatia enempää kuin sain. En nyt. Suzanne näyttää killisilmäiseltä tolvanalta, mutta siltä tuo on näyttänyt koko ajan. Tiedän mitä menetän ja miltä säästyn, lentoni päättyy tasajalka alastuloon mutta niskat pysyvät ehjinä. Sen merkitys mitä Suz tai kukaan muu täällä minusta tietää tai ajattelee, alkaa karista kuin vanha maali. Muutumme ihan kohta hajanaisiksi muistikuviksi, menneisyydeksi. Latinonuljakkeet kärttävät pilveä, minä havainnollistan heille puolittain hallitsemaani hapetustekniikkaa, lopulta laulamme katalaaninkielisen laulun FC Barcelonan kauneudesta ja ylivertaisuudesta. Kello käy aamuseitsemää, Suomi häämöttää vuorokauden päässä. Magalya olisi voinut tapailla enemmän, terveisin ystävänne Captain Hindsight.

Tulppaaniliiga - Suo

Wong-Wa eksyi matkalla Egelantierstraatille. Onneksi kaverilla oli kännykässä google maps ja näyteltyään karttaa liudalle hollantilaisia hän löysi perille. Hong Kongilaiset puhuvat omalaatuista englantia, se on ihan hyvä että heillä on teknologiaa apuna. Olimme saaneet kaksi lippua SC Cambuurin otteluun paikalliselle jalkapallostadionille. Olin katsellut kaihoten stadionin valoja useita kertoa, aina satoi, aina raikui laulu. Kävelimme kohti stadionia, tihutti, friisiläisyleisön metakka voimistui. Näytimme portilla NHL:n lainaamia kausikortteja. Joo, tästä sisään ja seuraavalle portille. Seuravalla portilla ei puhuta englantia. Näytän lippuja, missä paikat häh. Joku englantia osaava sanoo, että olemme tulleet sisään väärästä portista, meidän on palattava takaisin ja tultava uudestaan sisään toisesta portista. Menemme ensimmäiselle portille ja sanomme että tämä olikin väärä portti. Järettömän kokoinen järjestyksenvalvoja sanoo että se on väärää tietoa, tämä on oikea portti. Hän kävelee kanssamme edelliselle portille. Näytämme lippuja ja nyt meidät päästetään sisään. Kysyn missä paikat ovat. Vitosessa, sanoo noin parikymppinen keltaliivi. Alkaa sataa kovemmin, otamme paikat oletetusta vitosesta.

Hollannin ykkösdivari vastaa kevyesti Suomen Veikkausliigaa. Juoksua on hieman enemmän ja kentältä erottaa jonkinlaisen taktisen muodostelman. Yksilöiden ratkaisut ovat useinmiten aivan yhtä kaameita. Vastustaja Dordrecht painaa päälle ja yleisö pysyy melko vaisuna. Katselen ylös johonkin ravintolan tapaiseen. Lipuissamme lukee business area, olen siinä uskossa että sponsoreille kuten NHL on varattu jotakin hauskaa väliajalle. Ehkä olut ja voileipä hyvällä sohvalla? Se olisi mukavaa kerrottavaa. Ajatelkaas, Otto Tiksistä businesspuolella. Ihan vain puheenlahjojensa ja sinnikkyytensä ansiosta.

Niin vissiin. Hollantilaisten käsitys hauskasta on kävelyttää ulkomaalaisia pitkin poikin stadionia. Ravintolan ovella meitä odottaa kolme parikymppistä poitsua siisteissä puvuissa ja he meiltä vaativat Sortiekaartia. Mikä vitun Sortiekaart? Niitä on kuulemma saanut portilta. Menemme portille ja juu ei meillä mitään Sortiekaartia ole, ehkä tuolla toisella portilla. Sataa ja meitä Won-Wan kanssa ei oikein nappaa tämä palvelutaso. Vihdoin saamme Sortiekaartit. Toisaalta pääsemme niitä kenenkään kysymättä nyt ravintolaan. Punkean tilaamaan kaksi olutta. Juu ei meillä käy raha, sinun pitää vaihtaa roposi poleteiksi. Jaa missä? No tuolla mistä tulit sisään. Minua hämmentää se, ettei kukaan osaa/halua kertoa kokonaisuudesta paskan vertaa. Jokainen teko vaatii kaksi-kolme väärää liikettä. Sippaamme kaljat ja eikun takaisin katsomoon, nyt vastakarvaan siitä vitun Sortiekaart-ovesta.

Cambuur petraa toisella jaksolla kuin sika juoksuaan. Pari maalia syntyy että roiskis. Sataa niin perkeleesti. Cambuurin faneista alkaa löytyä ääntä ja hei-fjalleraa-tyyliseen maalilauluun yhtyvät kaikki. Tämä se ei ole mutta...on tämä silti linkin paikka. Lähdemme stadionilta 3-0 voiton kanssa.

Yritän kasata viimeisellä viikolla teoreettista markkinointisuunnitelmaa Cambuurille. Kysyn ESN-puheenjohtajalta Sietseltä voisiko Erasmus-opiskelijoiden Introduction-viikkoon periaatteessa sisällyttää Cambuurin matsin? Ja jos voisi, mitä se vaatisi? Sietse vastaa että ensi viikolla alkava Intro-viikko on jo täynnä. Vastaan tietäväni sen, mutta jos puhutaan MAHDOLLISESTA tulevaisuudesta, niin miten järjestö hoitaa sponsorisopimuksensa, kuten diilit niihin hikisiin diskoihin, joissa kaikki ESN-bileet järjestettiin? Sietse vastaa että "if we got a nice offer". Vastaan että joojoo, nice on aina nice, mutta mitähän se nice voisi ihan konkreettisesti olla? Sietse vastaa että ettei tiedä, ehkä joku alennus...ja että ehkä business-opiskelijat voi tehdä jotain kun NHL:n liput on business-katsomoon. Kiitän Sietseä hänen ajastaan.

Muistelen että sama Sietse kertoi Amelandin-retkellä aamukaljojen lomassa, että panee naistaan sunnuntaisin joskus yli kymmenenkin kertaa. Hän elävöitti kertomustaan taputtamalla kämmentään toisen nyrkissä olevan kätensä peukalohankaan. On Sundays, when we have nothing else to do, we just boom-boom-boom!

Minusta tuntuu että Luonto on kääntynyt meitä vastaan. Luonto haluaa poistaa ja tuhota meidät kuin haitalliset bakteerit tulehtuineista keuhkoista. Tämän vuoksi Sietset ja kaltaisensa saavat huikean määrän tilaisuuksia lisääntyä ja heidät valitaan poikkeuksetta johtotehtäviin.

Esseitä aiheesta mihin loppuu kyynärpää

"Maailma olisi paljon parempi paikka, jos puolet ihmisistä katoaisi"

Istumme Magalyn kanssa odottelemassa leffan alkua. Kesken jonkun meseräkytyksen kyllästyin ja pyysin hänet treffeille. Joskus on hyvä luopua nokkeluudestaan ja sanoa vaan se mitä haluaa. Vielä parempaa on saada myöntävä vastaus. Magaly kertoilee ihmisistä joita vihaa, heitä tuntuu olevan paljon. Kyselen ketkä ovat hänen top5 ihmiset, joiden hän soisi kuolevan. Tämä on vedenjakaja-kysymys, jolla selvitetään uskaltaako ehdokas ajatella. Magaly uskaltaa ja valitsee nauraen Jack Blackin, jonkun espanjalaisen, tietysti yhteisiä opettajiamme. Voi pyhä kemioiden kohtaus.

Green Hornet on ensimmäinen 3D-elokuvani. En tajua mistä viehätys syntyy, minusta tuntuu että sylissäni on kaksi riviä hollantilaista tekstitystä. Ja onhan amerikkalainen supersankari-elokuva lähtökohdiltaan täyttä potaskaa. Toivoisi että niiden tekijät uskaltaisivat hekin ajatella ja pitää vähän enemmän hauskaa aiheensa parissa.

Taidan olla vähän jäähyväispäissäni. Lupaan hommata Remin bändille keikan Suomeen, lupaan lentää parin vuoden sisään Hong Kongiin, koetan järkkäillä kakkos-treffejä Magalyn kanssa. Saattaa tehdä tiukkaa, erasmus-tyyliin kuuluu jättää kaikki, ei viime tinkaan, vaan helvetisti myöhään. Oma pöytäni on yhtä puhtaaksikirjoitettua markkinointisuunnitelmaa vailla putsplank. Odottelen enää sitä mitä Claudia ja Iris minulle aiheesta lähettävät. Heillä on lystikäs tapa kirjoittaa portugaliksi ja suodattaa siitä google translatorilla aivan järisyttävää vajakki-englantia.

Pitänee postata vielä pyöräilystä ja SC Cambuurista ennen blogin loppua. Hollantia jäljellä kolme yötä, neljä päivää, mihinkäs minä sen passin...

Esitelmiä aiheesta mihin loppuu kyynärpää

Between the Cultures - kurssia pidetään auditoriossa. Suurin osa ihmisistä on vielä Praha- Leeuwarden välillä. Kuuden hengen ryhmämme on määrä esitellä Chang Rae Leen Native Speaker. Minä luin kirjan miltei loppuun, suurin osa meistä on lähinnä selaillut kirjaa. Viivettä online-tilaamisessa, laiskuutta, kirjan jokseenkin hidasta juonenkuljetusta. Kyusunilla on ramppikuume, Williamilla poskiontelon tulehdus, minulla hyvin valju käsitys siitä aion puhua kymmenen minuutin päästä. Viimeksi puhuin kauan niin että käräytin turkkilaiset hermot. Themes, niistä minun pitäisi jotain sanoa. Olen valinnut teemat distance, regret ja family.

Nooh kattokaas...distance on sama kuin tämä kulttuurien välillä eläminen. Olen lainannut pätkän native speakeria, jossa päähenkilö selittää miten ei pysty kommunikoimaan englanniksi kuten haluaisi ja tuntee kuolevansa päänsä sisällä. Tuntee olevansa kuin riehaantunut häkkieläin miinat kintuissaan. Booby trapped.

Tästä sitten satuilen jonkin aikaa ja mainitsen myös sen että kirjoitan tätä blogia. Osittain siksi että nautin kirjoittamisesta, mutta myös ikävästä suomen kieleen. Ja regret eli katumus...nooh ehkä mennään vähän diipin päälle...mutta koetan selittää miten katumus NS:n sivuilla ohjaa päähenkilö ja jossain määrin kaikkien meidän elämää. Koska katumus on vahvempi tunne kuin se hieman abstrakti unelma. Family on jotain minkä kuittaan sillä että molempia arvostetaan sekä Koreassa että Jenkeissä, sisältö taitaa olla aika eri, koettakkaa jaksaa ja pidetään ne kommunikointikanavat auki moroooo.

Se todella kaamea esitelmä on Intercultural Communication-kurssilla. Se on suorastaan paskaa, en edes ole nähnyt powerpointia jonka edessä seison. Hollantilaiset ovat halunneet tehdä kaiken ja ovat tehneet kaiken. Minä olen tehnyt yhden sähköposti haastattelun ja koetan söpöttää jotain siitä miten casual meininki Suomessa. Että kun tulee liikeluonaalle ajallaan ja suht selvinpäin, on voiton puolella. Että joo kuulkaa tämä koko ruokailu etiketti on aika basaa, koettakaa vaan kohdella asiakkaita hyvin, kunnioituksella ja älkää hävetkö esitellä omaa kulttuurianne morooooo.

Opettaja kysyy täysin pokkana miltä 56tunnin työpanos meistä tuntui. Oliko liikaa vai liian vähän tähän projektiin. Hän kun haluaisi antaa meille enemmän kuin kolme pistettä tästä esitelmästä. Ehkä hän saada meidät häpeämään saamattomuuttamme. Ehkä hän on jossain aineissa. Hyvää alkanutta vuotta toivottaa tmi. viisi o-pistettä taskussa.

Myöhemmin chattailen saman ryhmän Nadian kanssa. Hän tietää kertoa ettei kurssia opettanut Vera ole varsinaisesti opettaja koulutukseltaan. Tai liioin pari tekstiä sitten esittelemäni URTSKÖRTS, joka on oikealta nimeltään Utte. Vera on työskennellyt International Officessa ja opettajan vakanssin auettua on palkattu omasta talosta. Kun Veraa nää International hommat jokseenkin kiinnostaa. Utte on siis purjehtija, joka on myöhemmin ollut duunissa Philipsillä. Joopa joo. Ja kun miettii millä pedagogisella otteella Filmamaking ja Our House - kurssi vedettiin, niin eipä hyö taida ihan oikeita opettajia hekään.

En mä edes ala puimaan tuota faktaa. Paluulento on sentään tilattu. Ehkä kuudet juhlat käymättä. Sain portugalilaiset muijat tekemään töitä kaksi tuntia putkeen, olen aika ylpeä. Sports and Media kurssin viimeiset tunnit on huomenna eikä opettaja ole sanonut halaistua miten kurssi(neljä toteutunutta oppituntia kymmenestä)suoritetaan. Patistin tytöt kirjastoon kirjoittamaan kuvitteellista markkinointisuunnitelmaa paikalliselle fudisseuralle. Portugeesin perkeleet. Ei naiset saa olla niin kauniita, mutta ne on. Se mikä erottaa heidät suomalaisista miltei yhtä kauniista naisista, on se että näitä pitää käskeä. Ja se että he odottavat sitä minulta koska olen mies. Ja kun sitten alan käskeä ja ohjailla, Iris ja Claudia selkeästi rentoutuvat ja alkavat tehdä hommia.

Tasa-arvoinen Suomi ei ole valmistanut minua moiseen, mutta...kyllä mä pärjään.

Ei kurista, kirjoittaa

Suzanne hakee makuupussinsa pois. Voisin piristää tätä hetkeä kertomalla että olen lainaillut "blanketia" pitkin naapurustoa. Siinä ovat mm. köllineet portugalilaiset tyttöystävät ja mosambikilaiset serkut. Enpä kerro. Suzannelta on jäänyt jokin sininen laatikko asuntooni, sitä ei löydy. Sovimme tapaavamme Doozossa viimeisissä juhlissa. Hikinen sushipulju jossa ei kuule mitään toisten puheesta. Täydellinen paikka viimeisille kohtaamisille ja sanoille. Keskinkertainen, nopeasti unohtuva, täydellinen.

Toivotan Magalyn tervetulleeksi takaisin lomien jälkeen. Hän kysyy miten jouluni meni. Nooh, parit lastenkutsut leikkeineen, ei joululahja paniikkia, rahaa ja hermoja säästävää. Lastenkutsut? Hermot? Vittu, you sound like a grandpa! Do I look like a kid to you!? Tätä se on ollut Magalyn kanssa alusta lähtien. Emme tunne toisiamme, mutta jokainen livenä/chatissa käyty keskustelu yltyy ensin härnäämiseksi ja sitten vittuiluksi. Enää ei tarvitse paljoa alustaa, suoraan vaan silmille. Magaly sanoo lähtevänsä kauppaan ostamaan karkkia, koska sitä lapset syövät. Kiitän häntä tästä mielikuvasta. WTF, what image grandpa? You, my child, sucking on a huge lollipop...

(Magaly seems to be offline.)

Adrianna aktivoituu filmiprojektin suhteen. Hän kertoo että kolmijalka on hukkunut ennen joulua ja jos ei sitä löydy, me joudumme korvaamaan sen. Otto Tiksistä kiinnostaa tällä maailmankolkalla ihmisiä lähinnä lompakkonsa muodossa. En täysin ymmärrä miten olen vastuussa kolmijalasta, johon en edes koskenut. Se tuli paikalle kiinni Tejeron pyörässä ja se lähti paikalta kiinni Tejeron pyörässä. Nyt se on jossain kadoksissa ja se on ilmeisesti minun syytäni. Voisimme etsiä kyseistä laitetta tai ehkä jopa kuvata lyhäri, mutta Adrianna lomailee Prahassa ja Tejero Valenciassa. Välillä tulee viestejä, että jotakin pitäisi tehdä paremmin, kirjoittaa paremmin, kuvata paremmin, olla paremmin samanlainen omalle typeryydelleen vihkiytynyt lapsi. Nämä ihmiset ovat hauskoja sillee viiden metrin päästä koettuna, mutta työtovereina he ovat pelkkä hälyisä taakka.

Nyt pitäisi kirjoittaa kirja-esseetä ja valmistella huomisen esitelmän powerpoint. Laitoin itseni viimeiseksi esiintyjäksi, jos nyt sitten äityisin ihan puhumaan jostain. Aion puhua kommunikaation haasteista tilanteissa, joissa kukaan ei ole Native Speaker, tunteesta ettei varsinaisesti kuulu mihinkään, perheestä jolla tuota tunnetta nuollaan, siitä miten tämä ero Suomesta, ero suomen kielestä ja varsinkin ero muista n. 30v muumioista saa minut itkemään ja oksentamaan pääni sisällä.

Teijan ja minun Omenasota-elokuva on sentään ääniraitaa vaille valmis. Minuutti kymmenen sekuntia täyttä draamaa. Viimeisessä kuvassa makaan asuntoni likaisella lattialla. Suussani on omena, omenassa lukee FIN, kohottelen kulmakarvojani silkkaa skandinaavista ylivertaisuuttani.

2011 ja mitä voisin tehdä toisin

Eräänä yönä Kanaalstraatilla löysin itseni sanomasta "I have to be my own mother". Keskustelin afrikkalaislähtöisen kaverin kanssa vaihtovuodesta. En muista hänen nimeään, mutta hän piti Newcastlen Shola Ameobista. Koetin selittää jotain miten vastuu omasta onnesta on itsellä ja sen eteen pitää tehdä työtä. Tämä ei olekaan sitä pohjatonta itsekkyyttä, josta lähimmäiseni minua välillä moittivat, vaan tervettä järkeä. Jos en itse voi hyvin, en voi juuri auttaa toisiakaan. Afrikkalainen sanoi toivovansa Everton voittasi lähivuosina jotain. Hän ehdotti Euro-liigaa, minä toivon Englannin Cupin valloitusta.

Päätin hommata canalin kun palaisin Suomeen. Miksi minun pitäisi lojua yksin jossain Mikkelin Jälkipelissä tai Tikkurilan Oldiksessa? Kuuden ison tuopin hinnalla ostaa neljän liigan fudista televisioon kuukaudeksi, do the math. Fudis hyvä, yksin tinaaminen sen varjolla vähemmän hyvä.

Ehkä voisin yrittää olla mukavampi. Tämä mielipide voi muuttua kun koneen ovi aukeaa Helsinki-Vantaalla ja pääsee taas omiensa pariin. Mutta myönnetään että varaa on näyttää valoisaa puoltaan. Etelä-eurooppalaisten kanssa tuntee olevansa luonteeltaan jäykkä ja lähtökohdiltaan iloton. Se on kyllä jännä. Suomessa kun innostuu puhumaan saa kuulla rakastavansa omaa ääntään...ja täällä kysytään onko suomalainen kännissä kun se puhuu noin paljon. Tähän riittää se että joskus kysymättä tuo ilmi jonkun mielipiteensä. Tai no sanotaan että joitakin mielipiteitä. Ja kun puhun etelä-eurooppalaisista, puhun espanjalaisista. Italialaiset pyöriköön kivenä omassa saappaassaan, ranskalaiset ovat...etäisiä ja portugalilaisilla on komeat leuat ja mutta vähän käytöstapoja. Ehkä voisin opetella espanjaa ja mennä sinne olemaan mukava.

Samana yönä espanajalainen Alvaro törmäsi pöytään, kun olin pöpisemässä jotain Glorian kanssa. So Otto, do the spanish annoy you? Mietin kaksi sekuntia ja spanskit alkaa huutaa, että kyllä sitä helkkari näköjään ärsyttää! Sanoin että minua ei teissä ärsytä kuin tuo tapanne alkaa puhua espanjaa keskenänne. Siinä vähän kuulkaa tuntee itsensä ulkopuoliseksi, epäluulo herää, taivas tummuu. Gloria ja Alvaro selittää että onhan se nyt kato meille paljon helpompaa. Tavallaan se on ymmärrettävää, useat spanskit tulivat Leeuweardeniin kolmen sanan varastolla. Ja nyt niiden kanssa ihan keskustelee, vaikka saahan siinä tosissaan keskittyä.
Ajattelutapa on erilainen. Suomalaiset mongertavat keskenään englantia, jos huoneessa on espanjalaisia tms. Joku kerta piti oikein kysyä että kuunteletteko te mitä me puhumme vai voimmeko vaihtaa suomeen? Ehkä tämä käsittämätöntä espanjalaisille, että karut ja hiljaiset suomalaiset kyselevät lupaa puhua omaa kieltään. Joo espanjaa pitää opetella. Lukemassani Native Speaker-kirjassa korelainen kaveri miettii englannin kieltä ja sitä miten luuli että kieli on kuin toinen takki joka puetaan päälle. Ja eihän se ole, identiteetti näyttäytyy englanniksi toisin. Minun pitäisi nykiä kokoon joku esitelmä siitä kirjasta, siksi quote pyörii mielessä.

Honkkarit Gin ja Weaver pitivät edellisen kirjaesitelmän Factory Girls-kirjasta ja hyvän pitävätkin. Aasialainen perhe vaikuttaa rankalta komppanialta. Gin ja Weaver kertoivat molemmat olevansa perheensä ainoita poikia ja aivan ehdottomia suosikkeja, kuukausirahaa siskot saavat sen 30% siitä mitä pojat, jne. Naiset yleensä tyytyvät asemaansa kulttuurissaan, mutta eivät toki kaikki. Ginin isä sattui läimäyttämään perheen tytärtä kerran liikaa ja tytär teki ranteeseensa neljätoista viiltoa. Gin näyttää perhekuvaansa. Isä ja tytär seisovat toisistaan niin kaukana kuin mahdollista. He eivät ole kuulemma puhuneet sanaakaan vajaaseen kymmeneen vuoteen. Siinä sitä on mykkäkoulua yhden perheen tarpeisiin. Gin kertoo ettei puhu vanhempiensa kanssa kuin koulumenestyksestä, se on tärkeintä. Ginillä on toinenkin isosisko, joka hoitaa äidin tehtävät. Kyselee onko Gin saanut ystäviä, mikä on meininki tuhat kilsaa himasta, pitää ns. huolta.

Hollantilaiset ovat esitelmän jälkeen että olipa awkward situation. Minä sanon jätkille että that was a good presentation. Kiitos että veitte meidät epämukavuusalueelle, minulla on siellä venepaikka. Kiitos vanhemmilleni että ette vetäneet turpaan, kun en halunnut insinööriksi enkä lääkäriksi. Tunnustus näyttää lämmittävän Giniä ja Weaveria, sovimme menevämme baariin katsomaan Liverpool vs Everton - koitoksen.

18päivää Hollantia jäljellä, vähiin käy viimeisiä tämäkin blogi. Kyseinen yö Kanaalstraatilla päättyi espanjalaisten, venäläisten ja kreikkalaisten lausuntaharjoitukseen.

Koetinkivenä suomenkielinen lause mä rakastan sua.

Sumuista uutta vuotta

Hollanti on harmaa, todella. Eilen oli vielä lunta ja jäätä, tänään ei. Muhkea usvavaippa nielee talot tien toisella puolella. Pidin eilen isänmaalliset SUOMI PERKELE-juhlat. odotin paikalle viittätoista ihmistä, viisikymmentä tuli, peruslätkä.

No mitä lihapullia, perunasalaattia, kaalisalaattia, valkosipulipatonkia ja muiden maiden herkkuja. Olutta, viiniä ja tietenkin votkaa. Paikalle saapui myös joitain kuukausia sitten tapaamani Lotta Espoosta. Mahtavaa löytää näihin juhliin juttukaveriksi toinen about kolmekymppinen pk-seudulta. Roba sitä, Kallio tätä. Ja jengi tulee viereen ihan vaan ihmetelemään että vittu mikä kieli. Mukava tyyppi tämä Lotta ja asuu yllättäen aivan naapurissa. Jejee.

Bileisiin, tai no alunperin mainostin näitä hangover dinner-nimellä, puski aivan tuntematontakin jengiä. Mitäpä siitä, heikunkeikun, kai ne oli jonkun tuttuja eikä kukaan mitään rikkonut. No pari lasia, mutta näitähän sattuu. Oli se jännä tunne jauhaa basaa yöllä kämpillä viiden ihmisen kanssa joiden yhdenkään nimeä en tiennyt. Odottelivat kyytiä ja minä sitä että saisin talon tyhjäksi. Jättivät minulle pussin pähkinöitä, mikä tietysti on tosi aina tosi kiva. Epäilen että sama posse toi ne kaksi kiloa ranskalaisia, jotka siivosin aamulla keittiön pesualtaasta. Lattia on taas purukumia ja yhtään puhdasta astiaa ei ole, mutta hittojakos tässä. Loppuillasta minua syytettiin myös liian vähäisestä seremoniamestaroinnista. Sanoin kerran kaikille, että tuossa safkat, tuossa lautaset, tuossa mikro, tuossa kori kaljaa, go ahead. Ilmeisesti näitä pitää paimentaa enemmän, mutta näytti se ruoka kelpaavan näinkin. Jotenkin on luonteevastaista pitää mitään isoja puheita. Ja nää edelleen huutaa kaiken mitä ne haluaa välittää, jotenkin ei huvita alkaa karjua siihen väliin että huomio huomio nyt saa syödä.

You are always just "whatever man", toruu Albert. Suzannellakin on jotain mutistavaa, ties mistä. Sanon että haluan suudella, enkä kuunnella mitään toisarvoista pölinää. Juu ei, juu ei. Ei ne lihapullat ihan niin hyviä ole.

Onneksi on terveys

Palataanpa hetkeksi itsenäisyyspäivään. Kiertelin Jiin kanssa Primera-kioskeja TNT-kuittini kanssa. Tilauksessa oli Suomen-lippu ja muuta kansallismateriaalia, fazerin sinistä, ruisleipää. Meitä neuvottiin aina vain seuraavalle ovelle. TNT:ltä tullut lappu oli kokonaan hollanniksi. Viides paikka oli oikea, noin kolme kilometriä aloituspaikasta. Sain paketin käteeni.

TNT ukko: Do you have some kind of ID?
Otto Tiksistä: joo siis...student card with photo?
TNT: Passport only, sorry.
Otto Tiksistä: Hmm...its 17.49...I cant make it to home and back before six. Can I leave some deposit and get the packet? There is a Finlands flag and its our national day.
TNT: Sorry
Otto Tiksistä: Vitun äijä saatana...well, I have to come back.

Nooh, sanotaan tasapuolisuuden nimissä että tässä on ollut aikaa hakea se vitun paketti. Ja joo, tavallaan melkein unohdin. Paitsi että tänään lähdin sotkemman takaisin puljulle, passini kanssa. Pidän huomenna SUOMI PERKELE-juhlat.

TNT: We dont have it anymore. We send it back.
Otto Tiksistä: What?
TNT: We send it back. Sorry. It was here, but we send it back. It was here for weeks.
Otto Tiksistä: Where does it say, in this dutch written paper, when it goes back?
TNT: It does not. But we did. Its our policy.
Otto Tiksistä: Do you remember me, you did not give it to me last time?
TNT: Yes. Sorry.
Otto Tiksistä:!!!!¤#¤%vitt#?/%

Yksilö ei voi loputtomasti niellä kaikkea. Sen haluaisin polttaa TNT äijän otsaan. Mutta mikä tahansa terrorismi-päälle sylkeminen-jalan katkaisu-paskan heittäminen ala Jumalan Teatteri on lopulta vaan kusista siivottavaa jollekin toiselle yhtä turhautuneelle ja vähävaraiselle yksilölle kuin minä. Köyhä köyhän haukut saa, tralalaa. Otto, lapsia kuolee nälkään, naisia raiskataan ja miehiä lähetetään kuolemaan yhtiöiden ylläpitämiin sotiin satoja ja tuhansia siinä ajassa mitä raivoat menetetystä rekvisiitasta huomiseen SUOMI PERKELE-juhlaasi. Get a grip, lasissa on viiniä, sielussa vielä pehmeitä kohtia.

Iniestan voittomaali syntyi pelikellon käydessä 116.minuuttia. Tappio MM-finaalissa oli Hollannille järjestyksessään kolmas.

Tulppaaniliigan joulu

Eihän se joulu ihan samanlainen täällä ole. Kaupunki ei hiljene mitenkään merkittävästi, jouluvaloa ja krääsää on vähemmän kuin Suomessa. Ehkä se Sinterklaas on näille kovempi juttu. Jäljelle jääneet Eramus-tyypit pitävät joulujuhlaa toisen perään. Saan lahjaksi pullotelineen, annan espanjalaiselle Glorialle dinosauruksen puisessa häkissä, vedin hänen nimensä pussista arvonnassa. Glorian poikaystävällä Josella syntymäpäivät 23.joulukuuta, hän saa laulun ja pullon shampanjaa. Jose kuvittelee voittaneensa Katalonian rallin ja roiskii pullonsa juhlayleisön päälle. Valintani pukeutua vaaleansiniseen kauluspaitaan osoittautuu vääräksi.

Eurooppalaiseen hauskanpitoon kuuluvat riparileirillä(ilmeisesti)pelattavat pelit.Pelikorttia imetään suuta vasten niin että suhisee ja sitten se pitää siirtää vieressä istuvan huulille. Yhtä onnekasta pyöritetään side silmillä ja sen jälkeen sen pitää jahdata sokkona muita. Jos sokko saan jonkun kiinni, sen pitää vielä tunnustella itselleen selväksi kenet sai kiinni. Yritän sillee pikkasen olla syrjemmällä, mutta eihän se nyt ihan onnistu. Minut saadaan kiinni ja tunnistetaan, jonka jälkeen vasta kerrotaan säännöt. Alberto sitoo kaulaliinan, pyörittää ja koettaa sitten päästä karkuun. Eihän se nyt ihan onnistu.

Alberto Valenciasta: Fuck you man! You cheat!
Otto Tiksistä: Its a fast game, Alberto...

Myöhemmin yöstä vetäydyn Kanaalstraatin opiskelijatalon keittiöön hieman rauhallisempien juhlijoiden kanssa. Alkaa ihan naurattaakin, erasmushetkiä parhaasta päästä. Viininmaistelua ja tarinointia, siitä minä pidän. Kyllä sitä kestääkin aina aamukuuteen.

Sama toistuu jouluaattona. Yritän ehdottaa että pidämme juhlat tyhjässä ja isohkossa, jopa uunilla varustetussa, runsaasti astioita sisältävässä asunnossani. Glorialla on juuri ihanan jouluinen pöytäliina, joten juhlat ovat hänen ja Josen kaukaisessa, pienessä kerhohuoneessa. Gloria ja Jose hehkuttavat miten paljon ruokaa, viiniä ja joulumieltä heidän luonaan tulee olemaan. Minä annan tässä periksi, kunhan nyt jossain on jotain.

Pari tuntia ennen juhlia facebookkiin tulee viesti. Juhlien sijainti on muuttunut Kanaalstraatille. Tekaisen jotkut pekoni-lihapullat ja polkaisen paikalle. Keittiön ovessa varoitetaan jättämästä ruokaa lojumaan pöydälle, rottien takia. Keittiön pöydän ääressä aterioidaan. Kukaan ei tarjoa hiljaiselle suomalaiselle lautasta tai haarukkaa, lihapullat viedään kyllä toiselle puolelle pöytää. Löydän välineet kyllä jostain kaapista, lomille lähteneet opiskelijat eivät ole onnistuneet kätkemään kaikkea. Tunnelma on ikäänkuin semi-jouluinen. Musiikki on Nirvanaa, Oasista ja Robbieta. Run DMC:n X-mas in Hollis soitetaan kun pyytää kolmesti. Gloria ja Jose eivät ole paikalla, ovat kuulemma purkaneet kihlauksensa ja lähteneet eri lennoilla kohti Madridia.

Sitten laiteaan joku julkkis lapulla otsaan ja kysellään "Kuka minä olen", vittu oikein eksistenssi-peli jouluna. No vitsit sikseen. Annan turkkilaiselle otsaan Lucky Luken. Omani on näyttelijä, amerikkalainen, Oscar-voittaja, puhuu pallolle...aika helpoksi se täällä tehdään joo. Turkkilainen tietää vihjeiden Lucky Luken, mutta vain turkkilaisella nimellään. Eli sillä ainoalla oikealla, hei. Liettualainen tyttö ei ole kuullutkaan Bambista. Jaksan seuraavaa peliä eli kortin suutelua aikansa. Vieressäni istuva Adi ei oikein välittäisi tuoda huuliaan lähelleni. Eikä sen niin väliäkään, mutta se tekee minusta pelin keskipisteen tai jonkun antimagneetin. Alan murista Adille aina kun hän imee korttia, täytyy sanoa se on ilmeisen häiritsevää hänen suoritukselleen. Lähden kotiin katsomaan Paavin kuulumiset.

Tänään Gloria ja Jose ovat palanneet yhteen ja Leeuwardeniin. He selittelevät riitaansa facebookissa ja kaikki symppaavat, emppaavat ja elävät mukana. Kommentoin että "love is rollercoaster...where is the food?"

Eikä siihen kukaan vastaa. Ovat perkeleet syöneet kaiken. Tämä se on jumalauta maailmakuva niin mikro-kuin makrotasolla. Kaikki energia menee riitelyyn, hävittäjien bensaan, yhden pettymyksen takomisessa toiseksi. Silti tälle kaikelle saa nauraa.

Porkkanalaatikkoa tekee mieli, siis teen. Paluulentoakin voisi alkaa etsiä.

Hauskaa lentoa, älä kerro huumeista

NHL:n opiskelijalehti haluaa haastatella minua. Luistelen fillarilla koululle, lumisade on jäätynyt tienpintaan. Olen alkanut olla tasaisesti hieman myöhässä kaikesta, kääntämisen arvoinen trendi. Koulun mediateekin ovella minua odottaa Lieke, ehkä reilu parikymppinen hollantilaistyttö. Tämä homma sovittiin eilen puhelimessa, kesken kuvausten. Odotin joko pyöreäkasvoista Liekeä Comaprative Media-kurssilta tai jäätävän hyvännäköistä blondi-Liekeä hollantilaisten vaihtareiden ja Erasmus-tyyppien tapaamisesta. Toimittaja-Liekeä en tapaamisesta muista, mutta hän kuulemma muistaa minut. Ehkä siksi että on viettynyt oman vaihtovuotensa Helsingissä, suomi on sillee päällä.

32 vuotta ja vielä opiskelet!

Hyvä aloitus Liekeltä. Olen kuulemma nuoremman näköinen, että siis ota kohteliaisuutena joo kröhöm. Nyt en ainakaan ota pipoa takaraivolta. Haluan olla Tiksin B-boy, mutta en ole, se myönnettäköön. Lieke kysyy asumisestani ja sitten italoista. Kerron että viihdyn, mutta tiettyjä eroja on käsityksessä kodinhoidosta. Erikseen kehoitettuna mainitsen tiskaus-allergian ja roskienvienti-fobian. Kertoilen vähän mitän olen tehnyt, missä käynyt, miltä tuntuu Hollannissa.

Taas tulee se liikaa yrittämisen synti. Yritän kertoa miten Hollanti näyttäytyy kansalaisvaikuttamisen ja demokratian luvattuna maana, mutta onkin pienen kaupungin sisältä katsottuna paljon konservatiivisempi maa kuin oletin. Tai että vaikuttaa että te hollantilaiset olette vähän kyllästyneet tähän euroopan hipit-leimaanne, että kovempi linja olisi kivempi? Ja ne Sinterklaasin plankkinaama apurit, vittu oikeasti.

Miksi aina kuvittelen että sensuroimaton ajatuksen puhuminen/kirjoittaminen on jotenkin tärkeää tai minun missioni?

Kerron myös että hollantilaisopiskelijat suhtautuvat opettajien kritiikkiin aina
henkilökohtaisesti. Että jos ryhmä ei tee mitään kuukauteen paitsi toistelee samoja selityksiä ja jos se sanotaan ääneen, se on törkeän epäreilua vittuilua. Ihmettelen sitä hollantilaisten käsitystä että Hollanti on maailman kiistämätön napa, koska se on vaan niin vierasta ajattelua takarivin suomalaisille. Kehun tätä aikaa, sen avartavaa vaikutusta maailmankuvaani, hollantilaisia pyöräkaistoja. Haastattelun jälkeen sovimme Lieken kanssa että kohtaamme facebookissa. Lieke vaikuttaa jotenkin hengästyneeltä. Pyydän saada lehden kun se julkaistaan huhtikuusssa, Lieke sanoo että "mutta se on hollaniksi". On pakko tarjoilla vielä fakta että minua on haastatelutu myös ruotsiksi Ny Tid-lehteen, ostetun novellin kylkeen. Osaan kirjoittaa, rakastakaa minua.

Haastattelun päätteeksi puhumme Hollanin kannabis-turismista. Yritän saada selville, onko sen paheksuntaan muitakin kuin moraalisia syitä. Sanon lauseen " it takes more to get to paradise than legal weed". Lieke on otettu. Hollantilaiset tuntuvat todella kammoavan muiden maiden kuvaa Hollannista loputtomana huumeparatiisina. Heikko kansallinen itsetunto, anyone?


Joululoma on alkanut. Taidan vähän matkustella. BRB.

Niin se elämä

Istumme editointihuoneessa Dianan, Adin ja Teijan kanssa. Eilen kuvaamme materiaali ei näytä yhtään Citizen Kanelta, Tupla-Uunolta tai edes Nakelta. Naiset ovat ärtyneitä. Miksi Otto on kuvannut niin paljon, miksi kamera heiluu, miksei koko hommaa suunniteltu paremmin. Näinä hetkinä tuntee kahdenlaisesti. Tavallaan tekisi mieli sanoa että tätä minä koetin käsispalaverissa sanoa. Antaisitte hösät minun ohjata tai edes puhua lauseeni loppuun. Toisaalta vaan hymyilyttää hiljaa. Näiden on pakko tehdä itse omat virheensä, nähdä ne nyt ja tuntea halua tehdä paremmin. Se on oppimista. Ja kyllä itseltäkin unohtui se vähä mitä kuvaamisesta tiesi, suttua se on, tripod aina ja aina. Kuvakäsis ja sen noudattaminen tripla-aina.

Naiset eivät myökään pidä lyhärille kirjoittamastani lopusta. Halusin tehdä pienen monologin, jossa löpisen kameralle miten kaikki ihmiset ovat erilaisia ja so fuckin special. Väliin leikataan otoksia jossa ryhmämme naiset haukkuvat kässäriäni, ulkonäköäni ja erityisesti rakastajan taitojani. Tyyliin näin...

APPLES WITH MESSAGES... ONE OF THEM FALLS AND ROUNDS TOWARDS OTTO AND THE CAMERA FOLLOWS IT. IT HAS A SMILE OR SOME TEXT ON IT. IT ARRIVES TO THE FEET OF OTTO AND HE GRABS IT AND HE SAYS THE FOLLOWING.

OTTO: Quite a strange story, of these three young girls...but you may wonder who am I and whats up with these apples. As you can see every apple is special and so are all the people. I want to tell people they are special and make them happy..

Adi: His apples taste like shit! They made me vomit!

Otto: This apple is promise of that something good will happen…

Diana: He promised us a good script for our film… But this…this is just weird non-sense! Not funny!

Otto: With these apples I want to spread the message of love and understanding. I think that whats life is supposed to be about…

Magaly: He is the worst lover! I could not feel a thing! Fuck your apples, man! Boo!

Otto: Its not good, but it is what I do. People, life is an apple for you to paint a smile on. And then to bite.

Niin joo, olemme Teijan kanssa piirrelleet omenille kasvoja ja ne ovat esillä tässäkin tuotannossa. Istuin Leeuwardenin kauppakadulle tarjoilemaan niitä ihmisille laukkuni päältä. En oikein kehdannut ojennella niitä ihmisille, oli ne kuitenkin kolme viikkoa vanhoja. Erityisesti Teijan piirtämä silmämuna oli kuivunut uurteiseksi, siinä oli jo biotaiteen tunnusmerkkejä. Joku vanha nainen kävi sanomassa sanan Arte. Myönsin näin olevan. Ajattelin että olisi mukava jos osaisi laulaa. Täältä alhaalta olisi hauskaa päästellä. Olisi se varmaan häiritsevääkin, mutta kuka tietää, ehkä hyvä niin.

Naiset sanovat että eivät käsitä loppua ja että se rikkoo elokuvan harmonian. Lupaan kirjoittaa uuden lopun ja toivotan hyvät joulut, palataan, halataan. Nämä ovat iloisia ja energisiä ihmisiä, pidän heistä todella. Sellaisia asioita kuin yllätyksellisyys tai konflikti en osaa heille perustella, mutta onko tuolla nyt niin väliä?

Kuinka kuvaamme mielikuvitusystävän?

En ole blogaillut ihan hetkeen. On ollut muuta. Eikä kukaan edes kommentoi, saatana. Suomalaiset ovat näin, kysy jotain niin vastaan. En kyllä itsekään kommentoi blogeja, luen kyllä jotain.

Espanjalainen tyttö nimeltä Diana nuolee kämmentäni. Siinä, mielikuva. Olen estänyt hänen puhumisensa ja hän mitä ilmeisemmin pitää siitä. Olemme kolmikerroksisessa coffeeshopissa suunnittelemassa elokuvaa. Paikalla on bulgaari-Adi ja suomalainen Teija. Jotain hassuttelua pitäisi kuvata huomenna ja kutsua sitä lyhytelokuvaksi. Diana on ihastuttava, järisyttävä papupata. yritän tehdä jonkinlaista selkoa huomisesta kuvauksesta, äänistä, voice-overeista, ajoista paikoista, onko kukaan varannut kameraa, mitä helvettiä me huomenna teemme. Naiset haluat minun pukeutuvan tutu-hameeseen ja ihmettelevät mistä sen voisi hoitaa huomiseksi. Sellainen työnjako meillä, noooh. Olisin pyytänyt Dianan ulos kuukausia sitten mutta pelkään luonnonlapsia. Ne tekevät ritsis-rätsis Oton sydämelle. Aina ja ihan sama että tarkoituksella vai ei. Sama ylös-alas-vielä alemmas tapahtuu. Mitä tahansa tässä nyt sanon, loppuvaihtooni tulee kuulumaan jotain vaivaannutavaa ja puhdasta tämän naisen seurassa. Tunnen sen kuten tuntee reumapotilas ukkosen lähestyvän. Teija haluaa kuvata itsensä dinosaurus-asussa ja kertoa tarinan missä mielikuva ystävä estää hänen itsemurhansa. Minä haluaisin lojua sohvalla äitini talossa ja kritisoida tv-ohjelmia pienessä punaviinissä. Joulu menee täällä, vähän on jo ikävä Vantaalle. Sanon etten aio jatkaa lausettani niin kauan kuin Diana nuolee kämmentäni, Diana valittaa että se maistuu suolaiselta. Hah! I wish I had a dollar everytime...

Paras kaverini Jii tosiaan kävi viikon verran. Ensin aivan järkyttävä säätö damissa, lennot, junat. kaikki myöhässä kun vähän tuuppasi lunta. Jäimme damiin yöksi Jiin kaverille. Jumalauta jos kaverin nimi on Yrjänä Rankka, niin mitä minä pystyn hänestä sanomaan. Risuparta koodaaja, jonka yleistieto pyyhkii puolella suomea pöytää. Sellisti joka dokasi Jaco Pastoriuksen poikien kanssa. Selviytyjä Damissa, upea kaveri. Hakkeroi itsensä Valkoiseen Taloon 80-luvun A-Studiossa, tarina kertoo, minä en tiedä.Total respect.

Jii istui viikon olohuoneeni sohvalla ja editoi demoaan. Söi kerran kahdessa päivässä, nukkui jos erikseen ehdotti. Lääkkeet mitä valtio kustantaa...ne ovat aika huikeita troppeja nykyään. Toivon että demosta tulee hyvä. Kyllähän tuollainen niskalimailu on tavallaan inspiroivaa katseltavaa. Voisihan sitä itsekin kirjoittaa enemmän, ilman sen suurempaa tavoitetta tai foorumia. Panna haisemaan, tuottaa tekstiä ihan perkeleesti, hengittää täysin keuhkoin, sotia, kaatua ja sotia lisää.

Toisaalta olisin halunnut toisen suomalaisen seikkailijan jakamaan tätä kaikkea absurdia väärinymmärrystä, mutta minkäs teet. Ihminen tekee onnensa itse ja haistaa sielutoverinsa yli kansallisten rajojen. Diana kutsui minut kotiinsa suunnittelemaan elokuvaa koko yöksi. Se, että istun tässä kämpillä blogailemassa, on hetki hetkeltä kestämättömämpi ratkaisu.

Olen uskomaton hölmö. Mutta avaan portteja, katso vaan.

Puhaltaa

Onko Otto koskaan iloinen, oli kaverin kihlattu kysynyt. Tämä kysymys heräsi hänen luettuaan kolumnejani UG-lehdestä. Kaveri oli vastannut ei koskaan. Jännä kysymys sinänsä, olen kyllä toisinaan iloinen, mutta tuskinpa kirjoitan siitä koskaan. Uskon siihen Palahniukin neuvoon kirjoittaa asioista jotka kauhistuttavat minua. En oikein näe miksi miksi ihmiset postaavat facebookissa olevansa onnellisia. Uskon että he ovat, mutta mikä pointti sen kertomisessa on. Hyvä on hyvää, tykätään, painetaan likeä, laitetaan hymiö perään. Minä haluan saada ihmiset nauramaan kauhulleen ja surulleen, koska se on minun tapani selviytyä ja uskon että voin levittää tuota selviytymistä. Useat ihmiset tuntuvat ajattelevan että olen pelkkä sadistinen kulli. Mut emmä hei oooo.

Stevie Ann oli aikasen hyvä. Aluksi se oli sellaista hollannin Irinaa mutta sitten lähti enemmän roots-linjalle, vähä kuin vanhaa zztoppia. Ja komea ääni Steviellä on, ei nyt mikään Macy Gray, mutta silti. Keikan paras hetki oli seuraava. Stevie tuli encoreen esittämään One Year of Love-biisin. Jostain syystä artisti päättikin istua lavan reunalle, eikä laulaa seisaaltaan mikkiin. Mitä seurasi? Sitzen, sitzen! Miltei koko yleisö istui lattialle kuuntelemaan hipihiljaa. Näin se yleisö otetaan.

Suze tosin ei istunut. Kävimme yllättävän hyvän keskustelun ennen keikkaa. Näistä romanttisista aiheista on muuten helpompi puhua englanniksi kuin suomeksi. Ei sillee takerru kurkkuun mikään you are special and I want to be with you. Kunhan sanoa losauttaa. Toisaalta on parempi pitää yksinkertaisena. Yrittäessäni sanoa että ongelman tekeminen ikäerosta on sama kuin minä sanoisin että Suus, muuten hyvä, mutta olet niin helkkarin lyhyt. Että on aika perseestä antaa joku syy mille toinen ei voi mitään ja joka on ollut tiedossa kaiken aikaa. "Mä olen hollantilaiseksi lyhyt, mutta en verrattuna italialaisiin". Miksi ihastun aina täysiin törppöihin,en tiedä, kai se on osa sitä isompaa kokonaisuutta. Mutta tämän tietyn ilman puhdistuksen ja anteeksi pyytelyn jälkeen iltamme oli parhaita tämän astisista, paljon koskettelua ja naurua tiedättekö. Vaikea uskoa että suhteemme oli tässä. Pidän teidät informoituina, jos tässä vielä jotain syntyy.

Voisin kertoa keilaamisesta ja koulusta, mutta jätetään seuraavaan postiin. Kaikki on aika hyvin nyt, paitsi että pitäisi hieman kirjoitella koulujuttuja. Mieluummin sitä toki haukkuisi maikkoja ja pähkisi rakkauelämäänsä, ihminen on sellainen. Paras kaveri lunasti itsensä ja luopui Damin keikasta. Oli tulossa suoraan tänne Leeuwardeniin, mutta Finskin ahneus pilaa senkin. Toinen paras kaveri tulee sassilla, jos tulee. tämä on herkkä systeemi, tämä maailma.

Vaatteet päällä nukkumaan

"Voinko maksaa Visa Electronilla?"

Päähäni olisi pitänyt pudota sanko. Visa Electron ei ole Hollannissa yhtään mitään. Valehteleva paskasakki joka kulkee nimellä Nordea väittää myös ettei laskuta nostoista. Euro lähtee joka kerta. Ei nyt lähde puhumaan läpi sitä mitä tunnen pankkeja ja vakuutusyhtiöitä kohtaan, mutta varoitan electronista. Älkää laskeko sen varaan. Automaatti Primavera-kioskin ulkopuolella ei hyväksynyt korttiani, vaikka viikko sitten hyväksyi. Ei kun ostamaan kolikoilla, olin laskenut että minulla oli 14euroa. Kaikkineen lippu maksoi 15,80, minulla oli 15,60. Ehkä kertoo jotain Leeuwardenin pikkukaupunkimaisuudesta, että myyjä ojensi minulle Stevie Annin lipun ja sanoi että tuot myöhemmin. Eikun seuraavan kaupan automaatille. Minua ennen automaatilla olikin opettajani Vera. Hämäännyin viikonloppu small-talkista siinä määrin että unohdin oman setelini automaattiin, kun olin ottanut kortin. Ja ulko-ovelta takaisin, execuse me ja jonkun vanhan ukon kainalon alta oma kaksikymppinen talteen. Dankjewel, tutsins ja takaisin Primaveraan. Minua odottavat siellä tiskille jätetyt omat hanskani. Tänään rullaa, beibe.

Tänään avasin osaltani kaksi kurssia. Sports and Media ja Corporate Communication. Luulin opiskelevani vähän urheilu-journalismia, tapaavani ehkä fudistoimittajia, SC Cambuurin PR-ihmisiä, jotain. Opettaja on viisikymppinen, kilpapurjehdustaustainen nainen nimeltään URTSKÖRTS tai vastaavaa. Nainen puhuu kuin yksinään 10...20..30 minuuttia. Yritän vähän rikkoa transsia kysymällä että excuse me what do you mean with PORT? What PORT? No, POOORT....eli hän meinaa että board, niinku johtokunta. Ajaxilla on kuulemma vaikeuksia johtokunnassa, kun kaikki on ovat bisnesihmisiä ilman fudistaustaa. Koetan päteä kertomalla että Jari Litmasta on toivottu Ajaxin valmennusportaaseen ja ehkä johtoonkin myöhemmin. Nainen ei sano mitään. Kysyn hetken päästä tunteeko URTSKÖRTS jalkapalloa tai Jari Litmasta. Nainen katsoo minuun hymyttömänä lasikatseella ja sanoo että Jari Litmanen on Hollannissa tunnettu nimi. Hän puhuu aivan perusasiota sponsoroinnista ja mistä urheilijoiden palkka koostuu. Lopulta hän paljastaa että kurssin tarkoitus on tehdä tiedotus-ja markkinointisuunnitelma Hollannissa 2012 järjestettäville purjehduksen MM-kisoille. Nainen pyytää meitä tutustumaan jonkun lajiliiton kotisivuihin ja kirjoittamaan pari sivua siitä miten lajiliitto kommunikoi. Portugalilaiset heräävät sen verran että kysyvät mistä lajista opettaja mahtaa puhua. Meitä on luokassa kolme, kaksi kaunista, portugalilaista tyttöä ja minä. Nämä kaksi eivät koskaan tee mitään muuta kuin nukkuvat ja puhuvat toisilleen. Jos nainen on töykeä ja ylimielinen, hänen on syytä olla punatukkainen. Claudia ja Isabella eivät ole ja me vitutamme toisiamme.Olen kyllä siellä mielellä, että riitelisin vaikka pöydänkulman kanssa.

Corporate Communication kolme tuntia myöhemmin. Isompi ryhmä ja sama URTSKÖRTS. Markkinoinniin ja sisäisen tiedotuksen pintapuolisia ja vanhentuneita alkeita. Miksi halusin tänne, mitä helvettiä päässäni liikkui?

Halusin nähdä miten asiat tehdään muualla. Nyt näköjään opin saman teorian englanniksi ja tylsemmin opetettuna. Mikkelissä sentään ymmärretään jonkinlainen keskustelun arvo tunneilla. Täällä keskustelu on lorujen toistelua ja nyökyttelyä. Tarkkaavainen lukija on huomannut että kaikki murheeni liittyvät kommunikaation täydelliseen epäonnistumiseen. Esimerkki, maestro?! Saatte kaksi ja sitten alan avautua jossain muualla. Parvekkeella olisi kotoisan viileää ja tänä kansainvälisenä kielimuurin päivänä voisi päästellä vähän suomea downtownin suuntaan. katellaa.

Esimerkki 1.

URTSKÖRTS: Tietääkö kukaan yhtiötä joka "is not communicating"?

Otto: no ehkä British Petroleum oli aluksi...eivät tehneet tarpeeksi...

URTSKÖRTS: ------

Otto: tai siis että ne eivät ruoskineet itseään, whip themselves....eivät aluksi suostuneet viestittämään miten suuresta katastrofista oli kyse ja miten he olivat syyllisiä luonnonkatastrofiin...mutta ainahan se on niin että mikään ei ole tarpeeksi kun jotain vastaavaa tapahtuu...

URTSKÖRTS: PORT something somethin....

Esimerkki 2

Monikansallinen lauma vaihtelevan karvaisia...opiskelijoita pitää esitelmää joulupukista ja joulusta, onko kyse myyttien kaupallisestamisesta, luultavasti. Ryhmä kysyy muulta luokalta "onko joulu teistä liian kaupallinen?" Inge Groeningenista vastaa "kyllä, joulu on mielestäni liian kaupallinen". Ryhmä tekee johtopäätöksen että useimmista "joulu on liian kaupallinen" ja että olisi se kiva jos yhtiöt miettisivät miten joulu voitaisiin säilyttää "nostalgisempana". Sellaista yhdessä oloa ja isi-teki-puusta-hymistelyä. Vai että nämä ovat vaihtoehdot. Olen niin kiinni palanut omaan mitättömyyden tunteeseeni että valitsen taas puhua.

Otto: Jees pliis joo, mutta eikös joulu ole most traditional and nostalgic celebration ever. Tai siis että nostalgie and commerical(tässä kohtaa nauhalla on pelkkää rutinaa ja konsonattia-toim.huom-)ism ovat aika lailla samaa huttua.

Joku Vitun Valkohammas Hollantilaisjäbä: mmm...yeah...maybe...uurm..

Otto: Ok...well sorry! Just came to my mind! I GET MI COAT!(nousen puolittain, otan takin selkämykseltä)

Juuri kukaan ei tunnista Fast Show-lainaa, jos kukaan. Joku sentään hihittää, kenties itkemisen sijaistoimintona. Tästä tulee pitkä kurssi, tästä tulee pitkä loppuvuosi. Tilasin vitutukseeni mutsilta Suomen lipun seinälle laitettavaksi, oli kuulemma ostanut heilutus-lipun. Tilasin myös pari viimeisintä Undergraduate-lehteä mihin myös olen kirjoittanut(ne numerot siellä sivun alalaidassa, sori). En lähde puhumaan läpi mitään vain kirjoittaja voi sen tietää- lässytystä. Mutta kun olen kirjoittanut jotain ja se on taitettu ja se on painettu ja sitä on luettu ja siitä on kuullut kommentteja....niin sen vittu soikoon haluaisi fyysisenä käsiinsä. Olen kysellyt lehteä lähetettäväksi tänne vasta koko vaihdon ajan. Vastauksena jokaiselta lähestymältäni taholta on pelkkää kiroilua että tää on jonkun muun homma.

Olenko jotenkin liikaa mitä. Paras kaverikin saatana kuittailee että elän sen laskuun. Kun yritän sanoa että pesoa on aika niukalti ja että on vähän venytys viettää Dami-viikonloppu, kun olisi tämä miltei maksetu Leeuwardenin-luukku.  Itse jumalauta ehdottaa että maksaa hostellit ja minä lupaan että tammikuussa opintolainoista takaisin. Ja sitten että "Elät meidän laskuun".Ja tämä siksi ettei parhaalta kaverilta vaan palaisi rahaa/aikaa turhaan matkailuun Hollannissa, että se tulisi edes samaan maahan.

Sen Stevie Annin on parempi olla hyvä. Todella hyvä.

Hollantilainen nainen on tavoiltaan suorasukainen

You are very honest, always tell the truth, nauraa Gin. Olen juuri todennut että Everton on toki lempijoukkueeni, mutta kaukana maailman parhaasta. Ja että Ginin tukkansa läpi tunkema puikko sopii hänelle kuin nakutettu. Teemme lähtöä kurssimme opettajan luona järjestetyiltä päivällisiltä. Piti viedä suomalaista ruokaa, tein valkosipuli-juustopatonkeja, kansallisruokaamme. Hyvää ruokaa osataan tehdä näköjään maailman sivu. Japanilaiset syö pinaattia inkiväärillä, hollannissa tehdään about saman makuista hernekeittoa kuin meillä ja espanjalaisten chorrot tai vastaavat ovat loistava keksintö. Patongin viipaleet menevät hyvin kaupaksi nekin.

 Pohdiskelen tässä juuri, minkä hintaiseksi arvioisin sanani. Ehkä neljätoista euroa.

 Kulttuurituottajaksi opiskellessa kuulee usein sanassaan pysymisen merkityksestä. Alan piirit ovat verrattain pienet ja tieto epäluotettavuudesta kiirii nopeasti. Tämä on hyvin itsestään selvää tietoa, mutta sen mainitseminen ei voi tehdä huonoa. Olen sitä mieltä että ihmisen pitäisi tarkoittaa mitä sanoo ja ymmärtää miten syvää ja haurasta ihmisten luottamus on. Tämänlaisen ajattelun ansiot ovat kiistattomat. Ajatteles nyt, onhan se tavallaan aika makea tunne. Menettää luottamus, tulla loukatuksi. Siinähän pääsee moraalisesti, ainakin omassa mielessään, aika näppärästi niskan päälle.

Short Stayn Catherine taisi kuvitella olevansa niskan päällä. Nainen tuli visiitille yksi ilta sen kummemmin soittelematta. Syynä viimeinen vuokra mitä olen velkaa koko hommasta. Kuuden kuukauden vuokrat olisi pitänyt olla maksettuna kolmisen viikkoa sitten. Mielestäni syyt ovat riittämättömät ja enkä kokenut tarpeelliseksi kiirehtiä viimeisen erän kanssa. Ja ensi kuun alussa suoritettu maksaminen sopisi muutenkin talouteeni paremmin. Nooh, Catherinella oli hymy kasvoilla ja PIN-kortin lukija kädessä. Can we settle this now!?

On sitä kaikenlaisia yrittäjiä. Sanoin että olen varmaankin ymmärtänyt aluksi jotain väärin...ja että rahat on tilillä joulukuun 4.päivä kun asumistuet saapuu. Annan siis tästä sanani. Myöhemmässä tarkastelussa tuli ilmi, että joudun perumaan sanani, neljäs päivä on lauantai. Käyn huomenna toimistolla antamassa uuden lasketun aikani. Toivon ettei tämä aja Catherinea suunniltaan siinä mittakaavassa että se muuttuisi häiritseväksi. Epäilen että hänellä on ongelmia amfetamiinin kanssa.


Toisen sanan annoin Suzannelle, lupasin lähteä hänen kanssaan Stevie Annin keikalle. No eihän tuo nyt niin paskaa ehkä livenä ole, mutta samperi kun kopeekat hieman vähissä ja isoja sijoituksia edessä. Ja jotenkin tuntuu tarpeettoman kiltiltä lähteä viettämään iltaa tytsyn kanssa, joka ilmoitti että suhteemme romanttinen osuus on päättynyt. Syynä tähän toiminnan päivittämiseen se että olen liian vanha ja kuitenkin lähdössä kohta pois. Varsinkin ensimmäinen kohta on niitä perusteista parhaita. Uskon vakaasti että jos Bill Cosby-showta olisi tehty Hollannissa, olisi joku Suzen mentaliteetilla varustettu tuottaja parkaissut ekan jakson jälkeen että" MITÄ VITTUA?! SEHÄN ON HERRAPARATKOON OIKEASTI MUSTA!!!

Olisi väärin leikitellä näin voimakkaalla mielikuvalla, jos sille ei olisi muita kuin henkilökohtaisia perusteita. Tai olla mainitsematta että minua hieman risoo tällä hetkellä ja se saattaa luoda paineita sanomani aavistuksenomaiselle kärjistymiselle.
Pidän siitä että hollantilaiset ovat käytökseltään suorasukaisia. Suomessa käsitän sen rehellisyydeksi. Täällä siihen lisätään vielä hyppysellinen omahyväisyyttä, laitetaan uuniin ja koristellaan lopuksi nokareella töykeyttä. Sitten istutaan television ääreen katsomaan jouluisia juttuja. Savupiipussa nokeentuu, sanovat.

Kuinka kuokkia Amsterdamissa, osa 2

Pahoitteluni että päivitäminen kestää. Järki seisoo, mies sen vierellä.

Mutta siis coffeeshop. Eikä mikä tahansa kahvipuoti vaan Lonely Planetin tai vastaavan mainitsema. Esittää televisio pilvenpolton miten puhtaan hauskana tahansa, sillä on rasittavat puolensa. Yksi on se että neljä aikuista naista jumahtaa täyteen puhumattomuuteen. Itse yritän kysellä naisten taustoista, kertoa ns. hauskoja tarinoita Leeuwardenista ja toki korostaa minkälainen kulttuurivaikuttaja, suoranainen HAHMO olen Suomessa. Tai no kerron Ilmaista-klubista ja runobändi Duo Terveydestä. Jos se on minusta kiinni tuo keskustelun ylläpitäminen varsinkaan englanniksi, ollaan perustavanlaatuisesti vikakiskoilla. Olen muutenkin huomannut että kertomukset joissa esitän itseni putomassa holtittomasti elämän kulissin läpi ovat useimmiten pahennusta herättäviä. Ihmiset alkaa nauraa vähän sillee keskenään..."se on hullu, hahaa". En väitä heidän olevan väärässä, mutta minusta keskiverto-normaali puolustuslinjaansa uskovat ihmiset ovat kuin ranskalaiset toisessa maailmansodassa. Hudaa tulee ja hullut...they just roll with the punches, you know. Minusta on tullut jänskän kaksikielinen, billingual no vitut mitään ole.

Sen sijaan että että naiset arvostaisivat tarinoita Oton hauskasta pölkkypäisyydestä, he tutkivat pöydällä olevaa muovikasvia. Onko tämä oikea vai ei, hmm. Jotenkin se on vaan tyhmää. Sitten seuraa paljon kävelyä nenä kiinni Lonely planetissa, kartassa ja lopulta Blackberryssä. Saksalainen ei vaan sillä lailla mene ja katso ympärilleen, jokaisen liikkeen tulee olla harkittu. Päädymme lopulta ehkä thaimaalaiseen ravintolaan. Naiset tekevät erikoistilauksia...juu ei minulle basilikaa...voiko tämän vaihtaa tuohon...tarjoilija ei välttämättä ihan tajua...ja naiset perääntyvät toiveissaan...ja palaavat niihin. Itse tilaan numeron 28.  Siinä on pähkinöitä. Jos eivät omat juttuni oikein kiinnosta, niin kuunnellaan mitä naiset kertovat. Jenkki kertoo että sillä on kaksi sisarta ja ennen se ei hengannut pienemmän kanssa mutta nyt hengaa koska se on vanhempi ja nyt kun se sanoo Hey, sister niin kaksi päätä kääntyy, kelatkaa. Ihmettelen mikseivät laatuohjaajat, kuten Stone tai Scorcese, ole vielä tarttuneet  tähän tarinaan. Pienellä kyselyllä saan selville, että hengailu merkitsee lähinnä syömistä, museoita ja lisää syömistä. Museo on kuulemma animal science ja syöminen super cheap. Jenkki-L ei ole kuullutkaan USA:n midterm-vaaleista, joista on kaksi viikkoa. Ihmiset kokevat kiinnostaviksi niin eri asiat, sanotaanko näin.

Puolessa välissä annoksia kaksi naisista huomaa syövänsä toistensa annoksia, toisen tofu on raakaa ja toisen grillattua, katohan. Tämä pelkästään lisää vaivautuneisuutta. Syvimmän hiljaisuuden hetkellä totean "että jos Aki Kaurismäki olisi ohjannut jakson Sinkkuelämää, se olisi jotain tämän kaltaista". Suomalaistaustaiset ymmärtävät että sarkasmintajuni on kuin pysäyttämätön luonnonvoima, muut jatkavat hiljaisuudessa. Ateriointia seuraa lisää harhailua keskustassa. Paras hetki on ehkä se kun naiset päättävät kävelyyn uupuneina ottaa taksin, sulloutuvat kaikki neljä siihen ja kun minä olen tulossa, sanoo kuski ettei ota viittä. Voi kuinka tyytyväisiä ilmeitä:D
Päädymme jollekin terassille juomaan lasit viiniä. Osa naisista alkaa torkkua, lähdemme kohti hotellia. Jotenkin aistin että kuokkimiseni L:n ja H:n huoneessa on vähän elämänlaatua heikentävää, mutta paha enää perääntyä. Viimeisellä vuorolla matkaaminen kohti Leeuwardeni pimeän Hollannin läpi, jossa joukkoliikenteessä ovat päällä melko hämärät eikoisjärjestelyt, ei voi sanoa että nappaa. Saan kaksi peittoa, toisen patjaksi. Täytyy sano että se on aika shamaani tunne nukkua peitto patjana ja kuunnella hostelli-hotellin käytäväelämää. Toinen naisista päästää välillä säpsäyttävän SNORK!-äänen. Nukun silti, tai ainakin aamulla herään.

Aamiainen taitaa olla hotlan valttikortti, se maksaa 17,50 eikä ole juuri mitään. Juon kolmisen kuppia kahvia, syön leivän ja koetan luikkia tieheni, koska olen täällä epävirallisesti. No onhan se epistä, mutta älkää peljätkö, kuitatessaan ulos naiset joutuvat maksamaan minutkin. Toki maksan tuon summan heille. Naiset lähtevät katsomaan arkkitehtuuria, minä lähden kauniihkoon pikkukaupunkiini. Tästä olisi voinut irroittaa usemmankin anekdootin, mutta olkoon, ei se siitä parane.

Minua on tässä viime aikoina askarruttanut sellainen juttu, että miksi kolmikymppisyyttäkin pitää jotenkin teeskennellä? Ihan sama kuin silloin kun siirryttiin ala-asteelta ylä-asteelle. Äkkiä se mopot, rööki ja kovistelu tennarifudiksen ja kukkulan kuninkaan tilalle. Ja vitusti tuhahduksia ja paheksuvia katseita niiden suuntaan, jotka vielä kehtasivat tulla kouluun äidin tekemissä verkkareissa.

Kuinka kuokkia Amsterdamissa, osa 1

"Oletko jo junassa?", luki puhelimessa. Olimme sopineet L:n kanssa tapaavamme Amsterdamissa ja olin ilmeisesti jo myöhässä. Siispä matkaan. Junalippuja on täällä monensorttista, perusflabat kustansivat yli neljäkymppiä. Olin valmistaunut sellaiseen max.15euroon, aina oppii. Asemalla minua kuitenkin neuvottiin kysymään paikallisesta Blokker-tavaratalosta jotain alennus-päivälippuja. Sain sieltä rajoittamattoman lipun lauantaiksi, tai itse asiassa kaksi, pakkostos sanan varsinaisessa merkityksellä. Paino sanalla pakko. Kaikki meni kohtuu näppärästi Meppeliin asti, siis ekaan junanvaihtoon. Kukaan ei ollut mitenkään erityisesti tähdentänyt että Meppelistä Zwolleen pitikin siirtyä bussilla, ilmeisesti ratatöiden takia. Eikä mitään turhia kuulutuksia englanniksi. Bussi lähti viereiseltä parkkipaikalta. Joku vaan huuteli Zwolle, Zwolle ja hyppäsin siihen bussiin. Matkalla radio soitti hollantilaista iskelmää, upeaa kamaa. Viestitin L:lle että tässä nyt kestää sen kolme tuntia. Vastauksessa oli aivan selvästi että you are welcome to crash in our hotelroom.

Kolmen tunnin päästä olin Amsterdam Centraalilla. Eikä ketään missään. L ja sen ystävät löytyivät Starbucksista. Neljä naista, walesilainen L, saksalainen A, suomalainen H ja mikähän perkele sen jenkin nimi...ai niin L sekin. Ikäistäni ja jopa vanhempaa seuraa vaihteeksi. Noh, minulla oli käteinen melko vähissä mutta sijoitin viimeiset voileipään ja lasiin viiniä. Ja kertoa pöpisin näitä juttujani. Joka taisikin olla tosi järkevää, koska naiset toki huvittuivat mutta jotenkin sillee että kuka tuo hullu on? Olen tottunut ilmaisemaan itseäni ilman filttereitä, mutta onhan siinä huonotkin puolensa. ja varsinkin engelskaa sönkätessä taitaa välillä mennä vitsit ohi yleisöstä. Jenkki-L repeili puhetavalleni, mutta emmä tiedä saiko se ihan sanoistakin selvää. Sanoin että opiskelen education ja communication linjalla. Jenkki kysyi mitä aion opettaa. Sanoin että tanssia, painia ja matematiikka...ja niiden kautta maailmanrauhaa. Otolla on katsokaas sarkasmin silmää, voi helevetti että pitää.

Kieli on kyllä vähän kuin hajuaisti. Ilman kielitaitoa  skeidan ja suklaan ero hämärtyy. On vaikea aistia mitä ihmiset ajattelee ja miten omat sanat ja sanomatta jätetyt niihin vaikuttaa. No High Five Asperger, mutta minkäs teet kun siltä tuntuu. Seuraavaksi naiset halusivat coffeeshoppiin, totta hitossa.

Kivuliasta horinaa

Olen sairas kerran vuodessa ja se on nyt. Flunssaa pukkaa niin että ontelot natisee. Olin jo eilen, mutta pitihän sitä nyt keilaamaan lähteä kun kerran puoli koulua olin paikalle kutsunut. Ei niin että puoli koulua olisi tullut, sanoi event-lista mitä hyvänsä. Vähän vittumainen liike, lähinnä latinoilta. Oltiin kuitenkin varattu kolme rataa ja Grote Keizerin kassa halusi täydet rahat kaikilta. Seurasi 20 minuuttia hollanniksi käytyä väittelyä. Ainoa paikalle saapunut espanjalainen Javier ehdotti että vetäisimme kassaa turpaan tai soittaisimme poliisit. Niin kuulemma tapahtuu Espanjassa, jos tarjonta ei lunasta mainontaa. Hyvä tietää. Saimme lopulta kolme rataa, en oikein käsittänyt mihin hintaan, mutta kuitenkin. Keilaaminen oli tällä kertaa vähän haastavaa. Hollannissa on nähkääs sellaisia pyörätelineitä, että niissä on kaksi tasoa mihin fillarin voi lykätä. Nykäisin Artturin ylätasolta yhdellä kädellä alas ja tein samalla raajalle rankkaa vääryyttä. Joku lihas kyynärpään ja hauiksen välistä on vähintään venähtänyt. Ja siihen sitten keilailua ja ilmalätkää päälle. Nyt sitä on yksi räkäinen ai-jai koko jätkä.

Tein vaiheikkaan keikan Amsterdamiin.Ei vatsahuuhtelua tai transuhäitä, mutta kuitenkin. Kerron siitä kunhan olo hieman kohenee.