Elokuvien tekeminen voi olla joskus konstikasta. Ainakaan jos ei suunnittele eikä osaa mitään. Tai jos työtoverit ovat espanjalaisia ja bulgaareja. Kävimme sekoilemassa jotain Leeuwardenin ratsastajapatsaalla, mutta materiaali ei mielyttänyt ketään. Koska Dianan ja Adi ajan/kaiken hallinta oli kokolailla surrealistista, oli ainoa vaihtoehto leikellä ja kuvata uudestaan sitä improvisoitua omenanpyörittelyä, jota minä ja Teija teimme treenataksemme vähän kuvausta. Kuvasimme loppukohtauksen tyttöjen kanssa ja annoin Dianalle tehtäväksi laittaa pätkään musiikki, lopputekstit ja upottaa mukaan väliteksti ennen vikaa kohtausta. Siinä piti lukeman Later that Day tai One Week After tms. Eihän se toki onnistunut, seuraus on vain Ottooo...I totallyyy forgooottt! Kaksi kolmesta on euroopan serkuiltamme aika hyvin, tulette ehkä joskus huomaamaan itse. Musiikit osuvat sillee melkein, mutta onhan tämä muutenkin beyond kömpelöä. Eihän tätä nyt pirukaan viitsisi julkaista, mutta koska saan tästä viisi opintopistettä, tekee asiayhteys siitä tavallaan hauskan.
Tavallaan hauska on se mihin elämässä on useimmiten tyytyminen. Groucho Marx sanoi 50-luvulla että televisio tulee kasvattamaan kusipäisiä sukupolvia ja tässä sitä nyt ollaan. Nooh, nalleverhot palaa, lets start the Limbo.
maanantai 7. helmikuuta 2011
torstai 3. helmikuuta 2011
Tulppaaniliiga - Jussi
Taksin saaminen Leeuwardenissa kestää kolme varttia, teen tilauksen vähän ysin jälkeen, kympiltä lähtisi juna. Paikalle saapuu viimein pariskunta, josta nainen on kuski ja mies korjaaja. Autossa ei ole lue että se on taksi, mutta mitäs näistä. Matkalaukku tuntuu jumalattoman painavalta. Kuski sanoo, että auto on rikki ja se pitää viedä varikolle, onko minulla kiire. Juna lähtee kahdeksan minuutin päästä, kyllä, minusta tuntuu että minulla alkaa olla vähän kiire. Hieman happamana kuski suostuu viemään minut ensin asemalle. Teija odottelee, pitäisi lähteä Suomeen.
Pari tuntia Groeningenissa, kaljat meluisessa kapakassa, suolaiset kebabit, katsahdus vitriineissä seisoviin naisiin, sitten bussilla Bremeniin. Lento Tampereelle maksaa viisikymppiä, yksi extrakilo matkatavaraa maksaa kaksikymmäntä euroa, arvatkaa kenellä on kymmenen kiloa liikaa. Minulle suositellaan toisen matkalaukun ostoa, aamuviideltä ei ole tosin kauppoja auki. Teen laptop-repusta uuden matkalaukun ja maksan lopulta 35euroa extraa ylimääräisestä käsimatkatavarasta. Jätän jollekin onnelliselle kodittoman deluxe-pakkauksen. Vanhat lakanani, yläasteella hankkimani sisäpelitossut ja puoli litraa Geneveriä. Kirotut terroristit ja niiden aiheuttamat "ei nesteitä matkustamoon"-säännöt. Ei niin etten olisi dokannut kylliksi tällä reissulla, mutta tuliaisia ei nyt sitten juuri ole. Siskonpojalle sentään joku aurinkoenergialla toimiva formulapeli ja honkkareilta saadut syömäpuikot.
Tullissa minut viedään syrjemmälle, repustani otetaan jotain helvetin näytteitä ja toivotetaan päivänjatkoja. Lennolla näen unen, jossa minulle soitetaan eri ravintoloista ja ilmoitetaan että olen tehnyt edellisyönä aivan järettömiä piikkejä. Laskelmoin joutuvani myymään kaiken omaisuuteni. Lopuksi käy ilmi että kyseessä on pilapuhelu Kiss FM:n aamusta, johon kaikki Paukkulan 2008 aloittaneet kulttuurituottajat ovat työllistyneet. Olen taas Hollannissa ja yritän kertoa hauskaa tapahtunutta juttua, mutta kukaan ei kuuntele tarinaa loppuun. Go Figure.
Ryan Air tekee numeron siitä, että on Tampereella kaksi minuuttia aikataulusta edellä. Tullissa kamoihin hyökkää huumepiski, näin Suomea suojellaan, mitään ei löydy, poltelkaa tulli omianne. Lumi näyttää kaapanneen vallan Suomessa. Bussilla keskustaan, keskustassa Semaforiin. Juodaan muutamat oluet Teijan ja paikalle saapuvan Teijan exän kanssa. Kotiteollisuuden Hynysen näköiset ukot syöttävät ässäpokeria. Irwin laulaa tipasta ja taposta, Teija heiluttelee ostamaansa Tequila-pulloa, on edelleen aamupäivä. Hahmo nimeltä Risto Eronen puskee pöytään. Kaveri on kuulemma ajanut taksilla Helsinkiin katsomaan Rolling Stonesia, nukkunut yönsä liikenneympyrässä, adoptoinut ja alkanut imettää siilinpoikasta. Koska Ristoa ei ole päästetty kaarteeseen ostetulla lipulla lavan eteen, hän on lähtenyt kesken pois. Siilinkin hän on joutunut hylkäämään, vaikka se onkin alkanut pitää Ristoa emonaan. Risto aloittaa jonkun kertomuksen Amerikan-vuosistaan, menen exän kanssa tupakalle. Exä kertoo, että Riston vaimo on mukava nainen, mutta mies itse on hieman päälle tunkeva. Puhumme hetken vihaamisesta. Ihminen kuulemma muuttuu siksi jota vihaa, siksi vihaamista pitäisi välttää. Olen ollut valveilla kolmisenkymmentä tuntia, en ole viha-keskustelun vaatimassa tikissä. Pöydässä Risto kertoo tarinansa loppua..."äiti sanoi isälle että..Risto tuli Amerikasta...Isä vastasi katsettaan nostamatta..NIIN.."
"Vittu ajatelkaa, melkein lähti henki ja ukko vaan vastaa...NIIN"
Risto päästää silmät suurina sellaisen pitkän hingun, joka tarkoittaa että hän on päässyt tarinansa vitsiin. Ehkä hän haluaisi että me nauramme. Teija ja exä jatkavat omaa keskusteluaan, minä yritän vääntää hymyä, on niin luonnotonta että. Risto kertaa tarinansa huippukohdan minulle muutaman kerran. Sitten hän pyyhkii kuivia silmäkulmiaan ja toteaa että "oho, vähän itkettää". Risto kertoo että Suomen paras kirjailija on Arto Salminen, jonka hän tunsi. Yritän jutella aiheesta, koska minäkin tunnen kyseisen kirjailijan tuotantoa. Riston pyrkimyksenä ei ole varsinaisesti keskustelu, hän tykkää hoitaa puheet itse. Exä kertoo Teijalle ettei enää osaa vihata, mutta pystyy silti väkivaltaisiin tekoihin. Risto kehuu exän fyysistä itsetuntoa ja kysyy minulta olenko saanut ison rintakehäni jääkiekkoharrastuksen kautta. Exä ja Teija pyytävät Ristoa olemaan keskeyttämättä heidän juttuaan. Risto suostuu, ottaa huikan oluestaan ja ojentuu kohti exää ja Teijaa huutaen "Hei! Timeout! Mä kerron nyt teille yhden jutun"
Matkalla taianomaisesta synnyinkaupungistani todelliseen kotilampeeni Tiksiin saan tietää, ettei minun olisi tarvinnut vielä palata Hollannista. Helmikuuksi sovittu työharjoittelu on siis apua hopsis unohdettu aiotulla työpaikalla, kontaktihenkilö jäänyt virkavapaalle, mitäpä näistä sen aikaisemmin kertomaan. Mietin törkyisää, sikahintaista, jaettua asuntoani. Mietin koulua, jonka opettajat eivät ole opettajia. Mietin sitä miten se porukka, jonka kanssa aikaani Hollannissa vietin, on hajaantunut pitkin maailmaa. Ja mietin mitä nyt sitten loppujen lopuksi saisin aikaan uuden viiden kuukauden turvin? 20-30 uutta blogimerkintää juhlimisesta ja espanjalaisten tyttöjen ailahtelusta, lisää julkista päiväkirjaa, kuten Teija tätä kutsuu...ehkä jotain hyviä juttuja, mielenkiintoisia ihmisiä, ehkä vähän enemmän matkailua euroopassa.. ehkä...ehkä teen toisen vaihdon joku toinen kerta. Leeuwarden, Hollanti on tältä erää nähty ja se tuntuu sopivalta. Vaihtoon lähteminen oli oikea ratkaisu ja sieltä paluu myös. Puhelimeen saapuu viesti, jonka mukaan siskonpoika ei suostu syömään eikä nukkumaan, ennenkuin eno on tuonut tuliaiset. Kotona ollaan, eikä edes järin humalassa.
Kiitän lukijaani mielenkiinnosta, kommenteista, ohjeista ja ajatuksista. En nähnyt montaa tandem-pyörää. Nekin jotka parvekkeeltani...niitä ajoi aina pelkästään yksi ihminen taaimmaiselta penkiltä. Yksin ohjatut tandemit ovat kömpelöitä mutkissa, sen ehdin tajuamaan.
THE END
Pari tuntia Groeningenissa, kaljat meluisessa kapakassa, suolaiset kebabit, katsahdus vitriineissä seisoviin naisiin, sitten bussilla Bremeniin. Lento Tampereelle maksaa viisikymppiä, yksi extrakilo matkatavaraa maksaa kaksikymmäntä euroa, arvatkaa kenellä on kymmenen kiloa liikaa. Minulle suositellaan toisen matkalaukun ostoa, aamuviideltä ei ole tosin kauppoja auki. Teen laptop-repusta uuden matkalaukun ja maksan lopulta 35euroa extraa ylimääräisestä käsimatkatavarasta. Jätän jollekin onnelliselle kodittoman deluxe-pakkauksen. Vanhat lakanani, yläasteella hankkimani sisäpelitossut ja puoli litraa Geneveriä. Kirotut terroristit ja niiden aiheuttamat "ei nesteitä matkustamoon"-säännöt. Ei niin etten olisi dokannut kylliksi tällä reissulla, mutta tuliaisia ei nyt sitten juuri ole. Siskonpojalle sentään joku aurinkoenergialla toimiva formulapeli ja honkkareilta saadut syömäpuikot.
Tullissa minut viedään syrjemmälle, repustani otetaan jotain helvetin näytteitä ja toivotetaan päivänjatkoja. Lennolla näen unen, jossa minulle soitetaan eri ravintoloista ja ilmoitetaan että olen tehnyt edellisyönä aivan järettömiä piikkejä. Laskelmoin joutuvani myymään kaiken omaisuuteni. Lopuksi käy ilmi että kyseessä on pilapuhelu Kiss FM:n aamusta, johon kaikki Paukkulan 2008 aloittaneet kulttuurituottajat ovat työllistyneet. Olen taas Hollannissa ja yritän kertoa hauskaa tapahtunutta juttua, mutta kukaan ei kuuntele tarinaa loppuun. Go Figure.
Ryan Air tekee numeron siitä, että on Tampereella kaksi minuuttia aikataulusta edellä. Tullissa kamoihin hyökkää huumepiski, näin Suomea suojellaan, mitään ei löydy, poltelkaa tulli omianne. Lumi näyttää kaapanneen vallan Suomessa. Bussilla keskustaan, keskustassa Semaforiin. Juodaan muutamat oluet Teijan ja paikalle saapuvan Teijan exän kanssa. Kotiteollisuuden Hynysen näköiset ukot syöttävät ässäpokeria. Irwin laulaa tipasta ja taposta, Teija heiluttelee ostamaansa Tequila-pulloa, on edelleen aamupäivä. Hahmo nimeltä Risto Eronen puskee pöytään. Kaveri on kuulemma ajanut taksilla Helsinkiin katsomaan Rolling Stonesia, nukkunut yönsä liikenneympyrässä, adoptoinut ja alkanut imettää siilinpoikasta. Koska Ristoa ei ole päästetty kaarteeseen ostetulla lipulla lavan eteen, hän on lähtenyt kesken pois. Siilinkin hän on joutunut hylkäämään, vaikka se onkin alkanut pitää Ristoa emonaan. Risto aloittaa jonkun kertomuksen Amerikan-vuosistaan, menen exän kanssa tupakalle. Exä kertoo, että Riston vaimo on mukava nainen, mutta mies itse on hieman päälle tunkeva. Puhumme hetken vihaamisesta. Ihminen kuulemma muuttuu siksi jota vihaa, siksi vihaamista pitäisi välttää. Olen ollut valveilla kolmisenkymmentä tuntia, en ole viha-keskustelun vaatimassa tikissä. Pöydässä Risto kertoo tarinansa loppua..."äiti sanoi isälle että..Risto tuli Amerikasta...Isä vastasi katsettaan nostamatta..NIIN.."
"Vittu ajatelkaa, melkein lähti henki ja ukko vaan vastaa...NIIN"
Risto päästää silmät suurina sellaisen pitkän hingun, joka tarkoittaa että hän on päässyt tarinansa vitsiin. Ehkä hän haluaisi että me nauramme. Teija ja exä jatkavat omaa keskusteluaan, minä yritän vääntää hymyä, on niin luonnotonta että. Risto kertaa tarinansa huippukohdan minulle muutaman kerran. Sitten hän pyyhkii kuivia silmäkulmiaan ja toteaa että "oho, vähän itkettää". Risto kertoo että Suomen paras kirjailija on Arto Salminen, jonka hän tunsi. Yritän jutella aiheesta, koska minäkin tunnen kyseisen kirjailijan tuotantoa. Riston pyrkimyksenä ei ole varsinaisesti keskustelu, hän tykkää hoitaa puheet itse. Exä kertoo Teijalle ettei enää osaa vihata, mutta pystyy silti väkivaltaisiin tekoihin. Risto kehuu exän fyysistä itsetuntoa ja kysyy minulta olenko saanut ison rintakehäni jääkiekkoharrastuksen kautta. Exä ja Teija pyytävät Ristoa olemaan keskeyttämättä heidän juttuaan. Risto suostuu, ottaa huikan oluestaan ja ojentuu kohti exää ja Teijaa huutaen "Hei! Timeout! Mä kerron nyt teille yhden jutun"
Matkalla taianomaisesta synnyinkaupungistani todelliseen kotilampeeni Tiksiin saan tietää, ettei minun olisi tarvinnut vielä palata Hollannista. Helmikuuksi sovittu työharjoittelu on siis apua hopsis unohdettu aiotulla työpaikalla, kontaktihenkilö jäänyt virkavapaalle, mitäpä näistä sen aikaisemmin kertomaan. Mietin törkyisää, sikahintaista, jaettua asuntoani. Mietin koulua, jonka opettajat eivät ole opettajia. Mietin sitä miten se porukka, jonka kanssa aikaani Hollannissa vietin, on hajaantunut pitkin maailmaa. Ja mietin mitä nyt sitten loppujen lopuksi saisin aikaan uuden viiden kuukauden turvin? 20-30 uutta blogimerkintää juhlimisesta ja espanjalaisten tyttöjen ailahtelusta, lisää julkista päiväkirjaa, kuten Teija tätä kutsuu...ehkä jotain hyviä juttuja, mielenkiintoisia ihmisiä, ehkä vähän enemmän matkailua euroopassa.. ehkä...ehkä teen toisen vaihdon joku toinen kerta. Leeuwarden, Hollanti on tältä erää nähty ja se tuntuu sopivalta. Vaihtoon lähteminen oli oikea ratkaisu ja sieltä paluu myös. Puhelimeen saapuu viesti, jonka mukaan siskonpoika ei suostu syömään eikä nukkumaan, ennenkuin eno on tuonut tuliaiset. Kotona ollaan, eikä edes järin humalassa.
Kiitän lukijaani mielenkiinnosta, kommenteista, ohjeista ja ajatuksista. En nähnyt montaa tandem-pyörää. Nekin jotka parvekkeeltani...niitä ajoi aina pelkästään yksi ihminen taaimmaiselta penkiltä. Yksin ohjatut tandemit ovat kömpelöitä mutkissa, sen ehdin tajuamaan.
THE END
torstai 27. tammikuuta 2011
Tulppaaniliiga - Kuokka
Minulla ja Lotalla on liian helppoa. Olemme tavanneet pari kertaa kaupassa ja kerran kotonani. Nyt särvimme punkkua ja jutustelemme hänen kotonaan kuin hyvätkin tutut. Tämä on viimeinen iltani Leeuwardenissa, ensimmäinen iltani hänen luonaan. Mainiointa on että asumme miltei vierekkäisissä taloissa. Miksi hemmetissä Lotan piti hukata numeroni kahdesti...Nooh, nyt olen täällä, Lotta on luvannut tehdä ruokaa. Puhumme minun koulustani, hänen työstään, teatterista. Joidenkin ihmisten kanssa kommunikointi koostuu hiljaisuudesta ja sokkoheitoista, toisen kanssa puhe soljuu ja tunnelma luo itsensä. Tämä on sitä jälkimmäistä. Alan miltei viihtyä, vaikka olemme toisillemme lähes tuntemattomia. Ehkä se on tämä Jacobs Creek.
Tilanne saa aivan uutta jännitettä kun Lotan poikaystävä Zoravar ystävineen saapuu paikalle. Z opiskelee Stendenissä, joka on NHL:n vieressä. Heillä on ollut koe, yksi viimeisistä ja he ovat ilmeisen kiihtymyksen tilassa. Z ja kaverinsa ovat ilmeisesti Intiasta, kohta saapuu pari tyyppiä lisää. Yksi Nepalista, toinen Afganistanista. Yritän kertoilla hauskoja juttuja omasta koulustani, kuten sen etteivät opettajat ole opettajia yms. Z aloittaa jopon käärimisen ja aivan pirumoisen paasauksen siitä miten on aivan turha odottaa hyvää opetusta englanniksi ei-englanninkielisiltä opettajilta. Onhan siinä pointtinsa, mutta enemmänkin hän tuntuu tahtovan täyttää huoneen puheellaan. Välillä Z puhuu urdua, hindiä mitä lie kavereilleen. Puhun Lotalle huoneen toiselle puolelle ensin englanniksi ja sitten suomeksi. Jossain kohtaa huomaan Z katselevan meitä näreissään ja tiuskivan jotain kavereilleen meihin viittoen. Lotta jatkaa pitkää juttuaan suomeksi, Z:n ilme tummuu entisestään. Lopulta saan suunvuoron ja kysäisen miltä suomi heidän korviinsa kuulostaa. Ehkä se lasketaan vittuiluksi, Z vastaa "absolutely nothing!". Suomi on kuulemma pelkkää naksahtelua. Kaikista muista kielistä saa kuulemma jotain irti mutta suomi on silkkaa klingonia(tämä on jo oma määritelmäni). Z:n oma puhe on kuin Simpsoneiden Apua nopeutettuna. Missaan jotenkin lauseiden alut ja loputkin sanat tuntuvat kietoutuvan toistensa päälle kuin sulava toffee. Hänellä tuntuu olevan voimakkaita ja varmoja mielipiteitä, mutta en kyllä tiedä mistä aiheista. Se jää mieleeni että Suomen viisi miljoonaa asukasta sopisivat Intiassa kahteen keskikokoiseen kylään. Ja että Intiassa on pari miljoonaa ihmistä ihan pelkästään väestönlaskentaa varten. Ja että bändit kuten Slipknot kiertävä Intiassa aivan samoilla lipunhinnoilla kuin Suomessa, +50e yhdestä flabasta. Mikä yhdistelmä, ainakin mielikuvien tasolla, Slipknot ja Intia.
Kuuntelen näitä juttuja lähinnä Z:n ja Lotan kavereilta, itse pariskunta on siirtynyt huutaamaan toisilleen keittiöön. Ehkä heillä on ollut ikävä toisiaan. Ehkä Otto Tiksistä on vähän ei-toivottu henkilö. Mutta tässähän istuskelen kun kerran kutsuttu on. Päivällinenkin antaa odottaa itseään, vaikka puoliyö lähestyy. Yrtti tuoksuu ja lasit tyhjenee, hindu sorisee ja mekastus keittiössä jatkuu. Minun pitäisi lähteä omiin viimeisiin juhliini Kanaalstraatille, mutta vitunko kiire minulla sinne on. Se tulee olemaan samaa halailua ja kirkumista kuin kaikki aikaisemmatkin juhlat. Nyt tosin Short Stay on käynyt lukitsemassa olohuoneet, ettei vain juhlittaisi viimeisenä viikonloppuna. Eli juhlat ovat siirtyneet keittiöihin ja käytäville. Eikä vaikutukseni erasmus-porukassa ole näin suuri. Minua pidetään hiljaisena, rauhallisena, saavista juovana suomalaisena joka ei aiheuta koskaan isompia ongelmia. Täällä sentään saa aikaan ihan tuntuvaa epäsopua. Z ja L pelmahtavat takaisin olohuoneeseen. Z kysyy minulta missä asun, näytän taloni huoneen ikkunasta. Lotta vaikuttaa lievästi ahdistuneelta.
"Niin, katso nyt Zoravar, Otto asuu noin lähellä, siksi menin sinne juhliin...jos ne olisivat olleet kauempana en olisi mennyt"
Olen kyllä kuullut intilaisten miesten mustasukkaisuudesta, mutta koettuna se on vielä astetta viihdyttävämpää. Z kysyy minulta miltä afganistan kuulostaa minun korvaani. Vastaan että "ei missään määrin kiinnostavalta". Alan olla vähän päissäni ja tämä nokittelu raapii ilkeää puoltani juuri oikesta kohdasta. Mutta kun pasta ja kastike on viimein haarukoitu ja porukka alkaa tosissaan pelamaan Monopolia, on minunkin viimein aika poistua. Kuulen vielä sanat "jos bileissä on tylsää, niin tule ihmeessä takaisin". Tämä lienee sitä...eurooppalaisuutta.
Viimeiset bileet ovat itkua ja jäähyväisiä. Tulen kerrankin oikeaan aikaan, siinä puoli kahdelta yöllä. Lupaan tulla Hong Kongiin, lupaan järkätä keikkoja, lupaan pesukarhuksi itsensä meikanneelle Magalylle pyöräni Artturin, ilman korvausta, jalo olen, yritän ainakin. Tuntuu että moni asiaa jää kesken, mutta en voi vaatia enempää kuin sain. En nyt. Suzanne näyttää killisilmäiseltä tolvanalta, mutta siltä tuo on näyttänyt koko ajan. Tiedän mitä menetän ja miltä säästyn, lentoni päättyy tasajalka alastuloon mutta niskat pysyvät ehjinä. Sen merkitys mitä Suz tai kukaan muu täällä minusta tietää tai ajattelee, alkaa karista kuin vanha maali. Muutumme ihan kohta hajanaisiksi muistikuviksi, menneisyydeksi. Latinonuljakkeet kärttävät pilveä, minä havainnollistan heille puolittain hallitsemaani hapetustekniikkaa, lopulta laulamme katalaaninkielisen laulun FC Barcelonan kauneudesta ja ylivertaisuudesta. Kello käy aamuseitsemää, Suomi häämöttää vuorokauden päässä. Magalya olisi voinut tapailla enemmän, terveisin ystävänne Captain Hindsight.
Tilanne saa aivan uutta jännitettä kun Lotan poikaystävä Zoravar ystävineen saapuu paikalle. Z opiskelee Stendenissä, joka on NHL:n vieressä. Heillä on ollut koe, yksi viimeisistä ja he ovat ilmeisen kiihtymyksen tilassa. Z ja kaverinsa ovat ilmeisesti Intiasta, kohta saapuu pari tyyppiä lisää. Yksi Nepalista, toinen Afganistanista. Yritän kertoilla hauskoja juttuja omasta koulustani, kuten sen etteivät opettajat ole opettajia yms. Z aloittaa jopon käärimisen ja aivan pirumoisen paasauksen siitä miten on aivan turha odottaa hyvää opetusta englanniksi ei-englanninkielisiltä opettajilta. Onhan siinä pointtinsa, mutta enemmänkin hän tuntuu tahtovan täyttää huoneen puheellaan. Välillä Z puhuu urdua, hindiä mitä lie kavereilleen. Puhun Lotalle huoneen toiselle puolelle ensin englanniksi ja sitten suomeksi. Jossain kohtaa huomaan Z katselevan meitä näreissään ja tiuskivan jotain kavereilleen meihin viittoen. Lotta jatkaa pitkää juttuaan suomeksi, Z:n ilme tummuu entisestään. Lopulta saan suunvuoron ja kysäisen miltä suomi heidän korviinsa kuulostaa. Ehkä se lasketaan vittuiluksi, Z vastaa "absolutely nothing!". Suomi on kuulemma pelkkää naksahtelua. Kaikista muista kielistä saa kuulemma jotain irti mutta suomi on silkkaa klingonia(tämä on jo oma määritelmäni). Z:n oma puhe on kuin Simpsoneiden Apua nopeutettuna. Missaan jotenkin lauseiden alut ja loputkin sanat tuntuvat kietoutuvan toistensa päälle kuin sulava toffee. Hänellä tuntuu olevan voimakkaita ja varmoja mielipiteitä, mutta en kyllä tiedä mistä aiheista. Se jää mieleeni että Suomen viisi miljoonaa asukasta sopisivat Intiassa kahteen keskikokoiseen kylään. Ja että Intiassa on pari miljoonaa ihmistä ihan pelkästään väestönlaskentaa varten. Ja että bändit kuten Slipknot kiertävä Intiassa aivan samoilla lipunhinnoilla kuin Suomessa, +50e yhdestä flabasta. Mikä yhdistelmä, ainakin mielikuvien tasolla, Slipknot ja Intia.
Kuuntelen näitä juttuja lähinnä Z:n ja Lotan kavereilta, itse pariskunta on siirtynyt huutaamaan toisilleen keittiöön. Ehkä heillä on ollut ikävä toisiaan. Ehkä Otto Tiksistä on vähän ei-toivottu henkilö. Mutta tässähän istuskelen kun kerran kutsuttu on. Päivällinenkin antaa odottaa itseään, vaikka puoliyö lähestyy. Yrtti tuoksuu ja lasit tyhjenee, hindu sorisee ja mekastus keittiössä jatkuu. Minun pitäisi lähteä omiin viimeisiin juhliini Kanaalstraatille, mutta vitunko kiire minulla sinne on. Se tulee olemaan samaa halailua ja kirkumista kuin kaikki aikaisemmatkin juhlat. Nyt tosin Short Stay on käynyt lukitsemassa olohuoneet, ettei vain juhlittaisi viimeisenä viikonloppuna. Eli juhlat ovat siirtyneet keittiöihin ja käytäville. Eikä vaikutukseni erasmus-porukassa ole näin suuri. Minua pidetään hiljaisena, rauhallisena, saavista juovana suomalaisena joka ei aiheuta koskaan isompia ongelmia. Täällä sentään saa aikaan ihan tuntuvaa epäsopua. Z ja L pelmahtavat takaisin olohuoneeseen. Z kysyy minulta missä asun, näytän taloni huoneen ikkunasta. Lotta vaikuttaa lievästi ahdistuneelta.
"Niin, katso nyt Zoravar, Otto asuu noin lähellä, siksi menin sinne juhliin...jos ne olisivat olleet kauempana en olisi mennyt"
Olen kyllä kuullut intilaisten miesten mustasukkaisuudesta, mutta koettuna se on vielä astetta viihdyttävämpää. Z kysyy minulta miltä afganistan kuulostaa minun korvaani. Vastaan että "ei missään määrin kiinnostavalta". Alan olla vähän päissäni ja tämä nokittelu raapii ilkeää puoltani juuri oikesta kohdasta. Mutta kun pasta ja kastike on viimein haarukoitu ja porukka alkaa tosissaan pelamaan Monopolia, on minunkin viimein aika poistua. Kuulen vielä sanat "jos bileissä on tylsää, niin tule ihmeessä takaisin". Tämä lienee sitä...eurooppalaisuutta.
Viimeiset bileet ovat itkua ja jäähyväisiä. Tulen kerrankin oikeaan aikaan, siinä puoli kahdelta yöllä. Lupaan tulla Hong Kongiin, lupaan järkätä keikkoja, lupaan pesukarhuksi itsensä meikanneelle Magalylle pyöräni Artturin, ilman korvausta, jalo olen, yritän ainakin. Tuntuu että moni asiaa jää kesken, mutta en voi vaatia enempää kuin sain. En nyt. Suzanne näyttää killisilmäiseltä tolvanalta, mutta siltä tuo on näyttänyt koko ajan. Tiedän mitä menetän ja miltä säästyn, lentoni päättyy tasajalka alastuloon mutta niskat pysyvät ehjinä. Sen merkitys mitä Suz tai kukaan muu täällä minusta tietää tai ajattelee, alkaa karista kuin vanha maali. Muutumme ihan kohta hajanaisiksi muistikuviksi, menneisyydeksi. Latinonuljakkeet kärttävät pilveä, minä havainnollistan heille puolittain hallitsemaani hapetustekniikkaa, lopulta laulamme katalaaninkielisen laulun FC Barcelonan kauneudesta ja ylivertaisuudesta. Kello käy aamuseitsemää, Suomi häämöttää vuorokauden päässä. Magalya olisi voinut tapailla enemmän, terveisin ystävänne Captain Hindsight.
tiistai 25. tammikuuta 2011
Tulppaaniliiga - Suo
Wong-Wa eksyi matkalla Egelantierstraatille. Onneksi kaverilla oli kännykässä google maps ja näyteltyään karttaa liudalle hollantilaisia hän löysi perille. Hong Kongilaiset puhuvat omalaatuista englantia, se on ihan hyvä että heillä on teknologiaa apuna. Olimme saaneet kaksi lippua SC Cambuurin otteluun paikalliselle jalkapallostadionille. Olin katsellut kaihoten stadionin valoja useita kertoa, aina satoi, aina raikui laulu. Kävelimme kohti stadionia, tihutti, friisiläisyleisön metakka voimistui. Näytimme portilla NHL:n lainaamia kausikortteja. Joo, tästä sisään ja seuraavalle portille. Seuravalla portilla ei puhuta englantia. Näytän lippuja, missä paikat häh. Joku englantia osaava sanoo, että olemme tulleet sisään väärästä portista, meidän on palattava takaisin ja tultava uudestaan sisään toisesta portista. Menemme ensimmäiselle portille ja sanomme että tämä olikin väärä portti. Järettömän kokoinen järjestyksenvalvoja sanoo että se on väärää tietoa, tämä on oikea portti. Hän kävelee kanssamme edelliselle portille. Näytämme lippuja ja nyt meidät päästetään sisään. Kysyn missä paikat ovat. Vitosessa, sanoo noin parikymppinen keltaliivi. Alkaa sataa kovemmin, otamme paikat oletetusta vitosesta.
Hollannin ykkösdivari vastaa kevyesti Suomen Veikkausliigaa. Juoksua on hieman enemmän ja kentältä erottaa jonkinlaisen taktisen muodostelman. Yksilöiden ratkaisut ovat useinmiten aivan yhtä kaameita. Vastustaja Dordrecht painaa päälle ja yleisö pysyy melko vaisuna. Katselen ylös johonkin ravintolan tapaiseen. Lipuissamme lukee business area, olen siinä uskossa että sponsoreille kuten NHL on varattu jotakin hauskaa väliajalle. Ehkä olut ja voileipä hyvällä sohvalla? Se olisi mukavaa kerrottavaa. Ajatelkaas, Otto Tiksistä businesspuolella. Ihan vain puheenlahjojensa ja sinnikkyytensä ansiosta.
Niin vissiin. Hollantilaisten käsitys hauskasta on kävelyttää ulkomaalaisia pitkin poikin stadionia. Ravintolan ovella meitä odottaa kolme parikymppistä poitsua siisteissä puvuissa ja he meiltä vaativat Sortiekaartia. Mikä vitun Sortiekaart? Niitä on kuulemma saanut portilta. Menemme portille ja juu ei meillä mitään Sortiekaartia ole, ehkä tuolla toisella portilla. Sataa ja meitä Won-Wan kanssa ei oikein nappaa tämä palvelutaso. Vihdoin saamme Sortiekaartit. Toisaalta pääsemme niitä kenenkään kysymättä nyt ravintolaan. Punkean tilaamaan kaksi olutta. Juu ei meillä käy raha, sinun pitää vaihtaa roposi poleteiksi. Jaa missä? No tuolla mistä tulit sisään. Minua hämmentää se, ettei kukaan osaa/halua kertoa kokonaisuudesta paskan vertaa. Jokainen teko vaatii kaksi-kolme väärää liikettä. Sippaamme kaljat ja eikun takaisin katsomoon, nyt vastakarvaan siitä vitun Sortiekaart-ovesta.
Cambuur petraa toisella jaksolla kuin sika juoksuaan. Pari maalia syntyy että roiskis. Sataa niin perkeleesti. Cambuurin faneista alkaa löytyä ääntä ja hei-fjalleraa-tyyliseen maalilauluun yhtyvät kaikki. Tämä se ei ole mutta...on tämä silti linkin paikka. Lähdemme stadionilta 3-0 voiton kanssa.
Yritän kasata viimeisellä viikolla teoreettista markkinointisuunnitelmaa Cambuurille. Kysyn ESN-puheenjohtajalta Sietseltä voisiko Erasmus-opiskelijoiden Introduction-viikkoon periaatteessa sisällyttää Cambuurin matsin? Ja jos voisi, mitä se vaatisi? Sietse vastaa että ensi viikolla alkava Intro-viikko on jo täynnä. Vastaan tietäväni sen, mutta jos puhutaan MAHDOLLISESTA tulevaisuudesta, niin miten järjestö hoitaa sponsorisopimuksensa, kuten diilit niihin hikisiin diskoihin, joissa kaikki ESN-bileet järjestettiin? Sietse vastaa että "if we got a nice offer". Vastaan että joojoo, nice on aina nice, mutta mitähän se nice voisi ihan konkreettisesti olla? Sietse vastaa että ettei tiedä, ehkä joku alennus...ja että ehkä business-opiskelijat voi tehdä jotain kun NHL:n liput on business-katsomoon. Kiitän Sietseä hänen ajastaan.
Muistelen että sama Sietse kertoi Amelandin-retkellä aamukaljojen lomassa, että panee naistaan sunnuntaisin joskus yli kymmenenkin kertaa. Hän elävöitti kertomustaan taputtamalla kämmentään toisen nyrkissä olevan kätensä peukalohankaan. On Sundays, when we have nothing else to do, we just boom-boom-boom!
Minusta tuntuu että Luonto on kääntynyt meitä vastaan. Luonto haluaa poistaa ja tuhota meidät kuin haitalliset bakteerit tulehtuineista keuhkoista. Tämän vuoksi Sietset ja kaltaisensa saavat huikean määrän tilaisuuksia lisääntyä ja heidät valitaan poikkeuksetta johtotehtäviin.
Hollannin ykkösdivari vastaa kevyesti Suomen Veikkausliigaa. Juoksua on hieman enemmän ja kentältä erottaa jonkinlaisen taktisen muodostelman. Yksilöiden ratkaisut ovat useinmiten aivan yhtä kaameita. Vastustaja Dordrecht painaa päälle ja yleisö pysyy melko vaisuna. Katselen ylös johonkin ravintolan tapaiseen. Lipuissamme lukee business area, olen siinä uskossa että sponsoreille kuten NHL on varattu jotakin hauskaa väliajalle. Ehkä olut ja voileipä hyvällä sohvalla? Se olisi mukavaa kerrottavaa. Ajatelkaas, Otto Tiksistä businesspuolella. Ihan vain puheenlahjojensa ja sinnikkyytensä ansiosta.
Niin vissiin. Hollantilaisten käsitys hauskasta on kävelyttää ulkomaalaisia pitkin poikin stadionia. Ravintolan ovella meitä odottaa kolme parikymppistä poitsua siisteissä puvuissa ja he meiltä vaativat Sortiekaartia. Mikä vitun Sortiekaart? Niitä on kuulemma saanut portilta. Menemme portille ja juu ei meillä mitään Sortiekaartia ole, ehkä tuolla toisella portilla. Sataa ja meitä Won-Wan kanssa ei oikein nappaa tämä palvelutaso. Vihdoin saamme Sortiekaartit. Toisaalta pääsemme niitä kenenkään kysymättä nyt ravintolaan. Punkean tilaamaan kaksi olutta. Juu ei meillä käy raha, sinun pitää vaihtaa roposi poleteiksi. Jaa missä? No tuolla mistä tulit sisään. Minua hämmentää se, ettei kukaan osaa/halua kertoa kokonaisuudesta paskan vertaa. Jokainen teko vaatii kaksi-kolme väärää liikettä. Sippaamme kaljat ja eikun takaisin katsomoon, nyt vastakarvaan siitä vitun Sortiekaart-ovesta.
Cambuur petraa toisella jaksolla kuin sika juoksuaan. Pari maalia syntyy että roiskis. Sataa niin perkeleesti. Cambuurin faneista alkaa löytyä ääntä ja hei-fjalleraa-tyyliseen maalilauluun yhtyvät kaikki. Tämä se ei ole mutta...on tämä silti linkin paikka. Lähdemme stadionilta 3-0 voiton kanssa.
Yritän kasata viimeisellä viikolla teoreettista markkinointisuunnitelmaa Cambuurille. Kysyn ESN-puheenjohtajalta Sietseltä voisiko Erasmus-opiskelijoiden Introduction-viikkoon periaatteessa sisällyttää Cambuurin matsin? Ja jos voisi, mitä se vaatisi? Sietse vastaa että ensi viikolla alkava Intro-viikko on jo täynnä. Vastaan tietäväni sen, mutta jos puhutaan MAHDOLLISESTA tulevaisuudesta, niin miten järjestö hoitaa sponsorisopimuksensa, kuten diilit niihin hikisiin diskoihin, joissa kaikki ESN-bileet järjestettiin? Sietse vastaa että "if we got a nice offer". Vastaan että joojoo, nice on aina nice, mutta mitähän se nice voisi ihan konkreettisesti olla? Sietse vastaa että ettei tiedä, ehkä joku alennus...ja että ehkä business-opiskelijat voi tehdä jotain kun NHL:n liput on business-katsomoon. Kiitän Sietseä hänen ajastaan.
Muistelen että sama Sietse kertoi Amelandin-retkellä aamukaljojen lomassa, että panee naistaan sunnuntaisin joskus yli kymmenenkin kertaa. Hän elävöitti kertomustaan taputtamalla kämmentään toisen nyrkissä olevan kätensä peukalohankaan. On Sundays, when we have nothing else to do, we just boom-boom-boom!
Minusta tuntuu että Luonto on kääntynyt meitä vastaan. Luonto haluaa poistaa ja tuhota meidät kuin haitalliset bakteerit tulehtuineista keuhkoista. Tämän vuoksi Sietset ja kaltaisensa saavat huikean määrän tilaisuuksia lisääntyä ja heidät valitaan poikkeuksetta johtotehtäviin.
keskiviikko 19. tammikuuta 2011
Esseitä aiheesta mihin loppuu kyynärpää
"Maailma olisi paljon parempi paikka, jos puolet ihmisistä katoaisi"
Istumme Magalyn kanssa odottelemassa leffan alkua. Kesken jonkun meseräkytyksen kyllästyin ja pyysin hänet treffeille. Joskus on hyvä luopua nokkeluudestaan ja sanoa vaan se mitä haluaa. Vielä parempaa on saada myöntävä vastaus. Magaly kertoilee ihmisistä joita vihaa, heitä tuntuu olevan paljon. Kyselen ketkä ovat hänen top5 ihmiset, joiden hän soisi kuolevan. Tämä on vedenjakaja-kysymys, jolla selvitetään uskaltaako ehdokas ajatella. Magaly uskaltaa ja valitsee nauraen Jack Blackin, jonkun espanjalaisen, tietysti yhteisiä opettajiamme. Voi pyhä kemioiden kohtaus.
Green Hornet on ensimmäinen 3D-elokuvani. En tajua mistä viehätys syntyy, minusta tuntuu että sylissäni on kaksi riviä hollantilaista tekstitystä. Ja onhan amerikkalainen supersankari-elokuva lähtökohdiltaan täyttä potaskaa. Toivoisi että niiden tekijät uskaltaisivat hekin ajatella ja pitää vähän enemmän hauskaa aiheensa parissa.
Taidan olla vähän jäähyväispäissäni. Lupaan hommata Remin bändille keikan Suomeen, lupaan lentää parin vuoden sisään Hong Kongiin, koetan järkkäillä kakkos-treffejä Magalyn kanssa. Saattaa tehdä tiukkaa, erasmus-tyyliin kuuluu jättää kaikki, ei viime tinkaan, vaan helvetisti myöhään. Oma pöytäni on yhtä puhtaaksikirjoitettua markkinointisuunnitelmaa vailla putsplank. Odottelen enää sitä mitä Claudia ja Iris minulle aiheesta lähettävät. Heillä on lystikäs tapa kirjoittaa portugaliksi ja suodattaa siitä google translatorilla aivan järisyttävää vajakki-englantia.
Pitänee postata vielä pyöräilystä ja SC Cambuurista ennen blogin loppua. Hollantia jäljellä kolme yötä, neljä päivää, mihinkäs minä sen passin...
Istumme Magalyn kanssa odottelemassa leffan alkua. Kesken jonkun meseräkytyksen kyllästyin ja pyysin hänet treffeille. Joskus on hyvä luopua nokkeluudestaan ja sanoa vaan se mitä haluaa. Vielä parempaa on saada myöntävä vastaus. Magaly kertoilee ihmisistä joita vihaa, heitä tuntuu olevan paljon. Kyselen ketkä ovat hänen top5 ihmiset, joiden hän soisi kuolevan. Tämä on vedenjakaja-kysymys, jolla selvitetään uskaltaako ehdokas ajatella. Magaly uskaltaa ja valitsee nauraen Jack Blackin, jonkun espanjalaisen, tietysti yhteisiä opettajiamme. Voi pyhä kemioiden kohtaus.
Green Hornet on ensimmäinen 3D-elokuvani. En tajua mistä viehätys syntyy, minusta tuntuu että sylissäni on kaksi riviä hollantilaista tekstitystä. Ja onhan amerikkalainen supersankari-elokuva lähtökohdiltaan täyttä potaskaa. Toivoisi että niiden tekijät uskaltaisivat hekin ajatella ja pitää vähän enemmän hauskaa aiheensa parissa.
Taidan olla vähän jäähyväispäissäni. Lupaan hommata Remin bändille keikan Suomeen, lupaan lentää parin vuoden sisään Hong Kongiin, koetan järkkäillä kakkos-treffejä Magalyn kanssa. Saattaa tehdä tiukkaa, erasmus-tyyliin kuuluu jättää kaikki, ei viime tinkaan, vaan helvetisti myöhään. Oma pöytäni on yhtä puhtaaksikirjoitettua markkinointisuunnitelmaa vailla putsplank. Odottelen enää sitä mitä Claudia ja Iris minulle aiheesta lähettävät. Heillä on lystikäs tapa kirjoittaa portugaliksi ja suodattaa siitä google translatorilla aivan järisyttävää vajakki-englantia.
Pitänee postata vielä pyöräilystä ja SC Cambuurista ennen blogin loppua. Hollantia jäljellä kolme yötä, neljä päivää, mihinkäs minä sen passin...
torstai 13. tammikuuta 2011
Esitelmiä aiheesta mihin loppuu kyynärpää
Between the Cultures - kurssia pidetään auditoriossa. Suurin osa ihmisistä on vielä Praha- Leeuwarden välillä. Kuuden hengen ryhmämme on määrä esitellä Chang Rae Leen Native Speaker. Minä luin kirjan miltei loppuun, suurin osa meistä on lähinnä selaillut kirjaa. Viivettä online-tilaamisessa, laiskuutta, kirjan jokseenkin hidasta juonenkuljetusta. Kyusunilla on ramppikuume, Williamilla poskiontelon tulehdus, minulla hyvin valju käsitys siitä aion puhua kymmenen minuutin päästä. Viimeksi puhuin kauan niin että käräytin turkkilaiset hermot. Themes, niistä minun pitäisi jotain sanoa. Olen valinnut teemat distance, regret ja family.
Nooh kattokaas...distance on sama kuin tämä kulttuurien välillä eläminen. Olen lainannut pätkän native speakeria, jossa päähenkilö selittää miten ei pysty kommunikoimaan englanniksi kuten haluaisi ja tuntee kuolevansa päänsä sisällä. Tuntee olevansa kuin riehaantunut häkkieläin miinat kintuissaan. Booby trapped.
Tästä sitten satuilen jonkin aikaa ja mainitsen myös sen että kirjoitan tätä blogia. Osittain siksi että nautin kirjoittamisesta, mutta myös ikävästä suomen kieleen. Ja regret eli katumus...nooh ehkä mennään vähän diipin päälle...mutta koetan selittää miten katumus NS:n sivuilla ohjaa päähenkilö ja jossain määrin kaikkien meidän elämää. Koska katumus on vahvempi tunne kuin se hieman abstrakti unelma. Family on jotain minkä kuittaan sillä että molempia arvostetaan sekä Koreassa että Jenkeissä, sisältö taitaa olla aika eri, koettakkaa jaksaa ja pidetään ne kommunikointikanavat auki moroooo.
Se todella kaamea esitelmä on Intercultural Communication-kurssilla. Se on suorastaan paskaa, en edes ole nähnyt powerpointia jonka edessä seison. Hollantilaiset ovat halunneet tehdä kaiken ja ovat tehneet kaiken. Minä olen tehnyt yhden sähköposti haastattelun ja koetan söpöttää jotain siitä miten casual meininki Suomessa. Että kun tulee liikeluonaalle ajallaan ja suht selvinpäin, on voiton puolella. Että joo kuulkaa tämä koko ruokailu etiketti on aika basaa, koettakaa vaan kohdella asiakkaita hyvin, kunnioituksella ja älkää hävetkö esitellä omaa kulttuurianne morooooo.
Opettaja kysyy täysin pokkana miltä 56tunnin työpanos meistä tuntui. Oliko liikaa vai liian vähän tähän projektiin. Hän kun haluaisi antaa meille enemmän kuin kolme pistettä tästä esitelmästä. Ehkä hän saada meidät häpeämään saamattomuuttamme. Ehkä hän on jossain aineissa. Hyvää alkanutta vuotta toivottaa tmi. viisi o-pistettä taskussa.
Myöhemmin chattailen saman ryhmän Nadian kanssa. Hän tietää kertoa ettei kurssia opettanut Vera ole varsinaisesti opettaja koulutukseltaan. Tai liioin pari tekstiä sitten esittelemäni URTSKÖRTS, joka on oikealta nimeltään Utte. Vera on työskennellyt International Officessa ja opettajan vakanssin auettua on palkattu omasta talosta. Kun Veraa nää International hommat jokseenkin kiinnostaa. Utte on siis purjehtija, joka on myöhemmin ollut duunissa Philipsillä. Joopa joo. Ja kun miettii millä pedagogisella otteella Filmamaking ja Our House - kurssi vedettiin, niin eipä hyö taida ihan oikeita opettajia hekään.
En mä edes ala puimaan tuota faktaa. Paluulento on sentään tilattu. Ehkä kuudet juhlat käymättä. Sain portugalilaiset muijat tekemään töitä kaksi tuntia putkeen, olen aika ylpeä. Sports and Media kurssin viimeiset tunnit on huomenna eikä opettaja ole sanonut halaistua miten kurssi(neljä toteutunutta oppituntia kymmenestä)suoritetaan. Patistin tytöt kirjastoon kirjoittamaan kuvitteellista markkinointisuunnitelmaa paikalliselle fudisseuralle. Portugeesin perkeleet. Ei naiset saa olla niin kauniita, mutta ne on. Se mikä erottaa heidät suomalaisista miltei yhtä kauniista naisista, on se että näitä pitää käskeä. Ja se että he odottavat sitä minulta koska olen mies. Ja kun sitten alan käskeä ja ohjailla, Iris ja Claudia selkeästi rentoutuvat ja alkavat tehdä hommia.
Tasa-arvoinen Suomi ei ole valmistanut minua moiseen, mutta...kyllä mä pärjään.
Nooh kattokaas...distance on sama kuin tämä kulttuurien välillä eläminen. Olen lainannut pätkän native speakeria, jossa päähenkilö selittää miten ei pysty kommunikoimaan englanniksi kuten haluaisi ja tuntee kuolevansa päänsä sisällä. Tuntee olevansa kuin riehaantunut häkkieläin miinat kintuissaan. Booby trapped.
Tästä sitten satuilen jonkin aikaa ja mainitsen myös sen että kirjoitan tätä blogia. Osittain siksi että nautin kirjoittamisesta, mutta myös ikävästä suomen kieleen. Ja regret eli katumus...nooh ehkä mennään vähän diipin päälle...mutta koetan selittää miten katumus NS:n sivuilla ohjaa päähenkilö ja jossain määrin kaikkien meidän elämää. Koska katumus on vahvempi tunne kuin se hieman abstrakti unelma. Family on jotain minkä kuittaan sillä että molempia arvostetaan sekä Koreassa että Jenkeissä, sisältö taitaa olla aika eri, koettakkaa jaksaa ja pidetään ne kommunikointikanavat auki moroooo.
Se todella kaamea esitelmä on Intercultural Communication-kurssilla. Se on suorastaan paskaa, en edes ole nähnyt powerpointia jonka edessä seison. Hollantilaiset ovat halunneet tehdä kaiken ja ovat tehneet kaiken. Minä olen tehnyt yhden sähköposti haastattelun ja koetan söpöttää jotain siitä miten casual meininki Suomessa. Että kun tulee liikeluonaalle ajallaan ja suht selvinpäin, on voiton puolella. Että joo kuulkaa tämä koko ruokailu etiketti on aika basaa, koettakaa vaan kohdella asiakkaita hyvin, kunnioituksella ja älkää hävetkö esitellä omaa kulttuurianne morooooo.
Opettaja kysyy täysin pokkana miltä 56tunnin työpanos meistä tuntui. Oliko liikaa vai liian vähän tähän projektiin. Hän kun haluaisi antaa meille enemmän kuin kolme pistettä tästä esitelmästä. Ehkä hän saada meidät häpeämään saamattomuuttamme. Ehkä hän on jossain aineissa. Hyvää alkanutta vuotta toivottaa tmi. viisi o-pistettä taskussa.
Myöhemmin chattailen saman ryhmän Nadian kanssa. Hän tietää kertoa ettei kurssia opettanut Vera ole varsinaisesti opettaja koulutukseltaan. Tai liioin pari tekstiä sitten esittelemäni URTSKÖRTS, joka on oikealta nimeltään Utte. Vera on työskennellyt International Officessa ja opettajan vakanssin auettua on palkattu omasta talosta. Kun Veraa nää International hommat jokseenkin kiinnostaa. Utte on siis purjehtija, joka on myöhemmin ollut duunissa Philipsillä. Joopa joo. Ja kun miettii millä pedagogisella otteella Filmamaking ja Our House - kurssi vedettiin, niin eipä hyö taida ihan oikeita opettajia hekään.
En mä edes ala puimaan tuota faktaa. Paluulento on sentään tilattu. Ehkä kuudet juhlat käymättä. Sain portugalilaiset muijat tekemään töitä kaksi tuntia putkeen, olen aika ylpeä. Sports and Media kurssin viimeiset tunnit on huomenna eikä opettaja ole sanonut halaistua miten kurssi(neljä toteutunutta oppituntia kymmenestä)suoritetaan. Patistin tytöt kirjastoon kirjoittamaan kuvitteellista markkinointisuunnitelmaa paikalliselle fudisseuralle. Portugeesin perkeleet. Ei naiset saa olla niin kauniita, mutta ne on. Se mikä erottaa heidät suomalaisista miltei yhtä kauniista naisista, on se että näitä pitää käskeä. Ja se että he odottavat sitä minulta koska olen mies. Ja kun sitten alan käskeä ja ohjailla, Iris ja Claudia selkeästi rentoutuvat ja alkavat tehdä hommia.
Tasa-arvoinen Suomi ei ole valmistanut minua moiseen, mutta...kyllä mä pärjään.
sunnuntai 9. tammikuuta 2011
Ei kurista, kirjoittaa
Suzanne hakee makuupussinsa pois. Voisin piristää tätä hetkeä kertomalla että olen lainaillut "blanketia" pitkin naapurustoa. Siinä ovat mm. köllineet portugalilaiset tyttöystävät ja mosambikilaiset serkut. Enpä kerro. Suzannelta on jäänyt jokin sininen laatikko asuntooni, sitä ei löydy. Sovimme tapaavamme Doozossa viimeisissä juhlissa. Hikinen sushipulju jossa ei kuule mitään toisten puheesta. Täydellinen paikka viimeisille kohtaamisille ja sanoille. Keskinkertainen, nopeasti unohtuva, täydellinen.
Toivotan Magalyn tervetulleeksi takaisin lomien jälkeen. Hän kysyy miten jouluni meni. Nooh, parit lastenkutsut leikkeineen, ei joululahja paniikkia, rahaa ja hermoja säästävää. Lastenkutsut? Hermot? Vittu, you sound like a grandpa! Do I look like a kid to you!? Tätä se on ollut Magalyn kanssa alusta lähtien. Emme tunne toisiamme, mutta jokainen livenä/chatissa käyty keskustelu yltyy ensin härnäämiseksi ja sitten vittuiluksi. Enää ei tarvitse paljoa alustaa, suoraan vaan silmille. Magaly sanoo lähtevänsä kauppaan ostamaan karkkia, koska sitä lapset syövät. Kiitän häntä tästä mielikuvasta. WTF, what image grandpa? You, my child, sucking on a huge lollipop...
(Magaly seems to be offline.)
Adrianna aktivoituu filmiprojektin suhteen. Hän kertoo että kolmijalka on hukkunut ennen joulua ja jos ei sitä löydy, me joudumme korvaamaan sen. Otto Tiksistä kiinnostaa tällä maailmankolkalla ihmisiä lähinnä lompakkonsa muodossa. En täysin ymmärrä miten olen vastuussa kolmijalasta, johon en edes koskenut. Se tuli paikalle kiinni Tejeron pyörässä ja se lähti paikalta kiinni Tejeron pyörässä. Nyt se on jossain kadoksissa ja se on ilmeisesti minun syytäni. Voisimme etsiä kyseistä laitetta tai ehkä jopa kuvata lyhäri, mutta Adrianna lomailee Prahassa ja Tejero Valenciassa. Välillä tulee viestejä, että jotakin pitäisi tehdä paremmin, kirjoittaa paremmin, kuvata paremmin, olla paremmin samanlainen omalle typeryydelleen vihkiytynyt lapsi. Nämä ihmiset ovat hauskoja sillee viiden metrin päästä koettuna, mutta työtovereina he ovat pelkkä hälyisä taakka.
Nyt pitäisi kirjoittaa kirja-esseetä ja valmistella huomisen esitelmän powerpoint. Laitoin itseni viimeiseksi esiintyjäksi, jos nyt sitten äityisin ihan puhumaan jostain. Aion puhua kommunikaation haasteista tilanteissa, joissa kukaan ei ole Native Speaker, tunteesta ettei varsinaisesti kuulu mihinkään, perheestä jolla tuota tunnetta nuollaan, siitä miten tämä ero Suomesta, ero suomen kielestä ja varsinkin ero muista n. 30v muumioista saa minut itkemään ja oksentamaan pääni sisällä.
Teijan ja minun Omenasota-elokuva on sentään ääniraitaa vaille valmis. Minuutti kymmenen sekuntia täyttä draamaa. Viimeisessä kuvassa makaan asuntoni likaisella lattialla. Suussani on omena, omenassa lukee FIN, kohottelen kulmakarvojani silkkaa skandinaavista ylivertaisuuttani.
Toivotan Magalyn tervetulleeksi takaisin lomien jälkeen. Hän kysyy miten jouluni meni. Nooh, parit lastenkutsut leikkeineen, ei joululahja paniikkia, rahaa ja hermoja säästävää. Lastenkutsut? Hermot? Vittu, you sound like a grandpa! Do I look like a kid to you!? Tätä se on ollut Magalyn kanssa alusta lähtien. Emme tunne toisiamme, mutta jokainen livenä/chatissa käyty keskustelu yltyy ensin härnäämiseksi ja sitten vittuiluksi. Enää ei tarvitse paljoa alustaa, suoraan vaan silmille. Magaly sanoo lähtevänsä kauppaan ostamaan karkkia, koska sitä lapset syövät. Kiitän häntä tästä mielikuvasta. WTF, what image grandpa? You, my child, sucking on a huge lollipop...
(Magaly seems to be offline.)
Adrianna aktivoituu filmiprojektin suhteen. Hän kertoo että kolmijalka on hukkunut ennen joulua ja jos ei sitä löydy, me joudumme korvaamaan sen. Otto Tiksistä kiinnostaa tällä maailmankolkalla ihmisiä lähinnä lompakkonsa muodossa. En täysin ymmärrä miten olen vastuussa kolmijalasta, johon en edes koskenut. Se tuli paikalle kiinni Tejeron pyörässä ja se lähti paikalta kiinni Tejeron pyörässä. Nyt se on jossain kadoksissa ja se on ilmeisesti minun syytäni. Voisimme etsiä kyseistä laitetta tai ehkä jopa kuvata lyhäri, mutta Adrianna lomailee Prahassa ja Tejero Valenciassa. Välillä tulee viestejä, että jotakin pitäisi tehdä paremmin, kirjoittaa paremmin, kuvata paremmin, olla paremmin samanlainen omalle typeryydelleen vihkiytynyt lapsi. Nämä ihmiset ovat hauskoja sillee viiden metrin päästä koettuna, mutta työtovereina he ovat pelkkä hälyisä taakka.
Nyt pitäisi kirjoittaa kirja-esseetä ja valmistella huomisen esitelmän powerpoint. Laitoin itseni viimeiseksi esiintyjäksi, jos nyt sitten äityisin ihan puhumaan jostain. Aion puhua kommunikaation haasteista tilanteissa, joissa kukaan ei ole Native Speaker, tunteesta ettei varsinaisesti kuulu mihinkään, perheestä jolla tuota tunnetta nuollaan, siitä miten tämä ero Suomesta, ero suomen kielestä ja varsinkin ero muista n. 30v muumioista saa minut itkemään ja oksentamaan pääni sisällä.
Teijan ja minun Omenasota-elokuva on sentään ääniraitaa vaille valmis. Minuutti kymmenen sekuntia täyttä draamaa. Viimeisessä kuvassa makaan asuntoni likaisella lattialla. Suussani on omena, omenassa lukee FIN, kohottelen kulmakarvojani silkkaa skandinaavista ylivertaisuuttani.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)