Ei kurista, kirjoittaa

Suzanne hakee makuupussinsa pois. Voisin piristää tätä hetkeä kertomalla että olen lainaillut "blanketia" pitkin naapurustoa. Siinä ovat mm. köllineet portugalilaiset tyttöystävät ja mosambikilaiset serkut. Enpä kerro. Suzannelta on jäänyt jokin sininen laatikko asuntooni, sitä ei löydy. Sovimme tapaavamme Doozossa viimeisissä juhlissa. Hikinen sushipulju jossa ei kuule mitään toisten puheesta. Täydellinen paikka viimeisille kohtaamisille ja sanoille. Keskinkertainen, nopeasti unohtuva, täydellinen.

Toivotan Magalyn tervetulleeksi takaisin lomien jälkeen. Hän kysyy miten jouluni meni. Nooh, parit lastenkutsut leikkeineen, ei joululahja paniikkia, rahaa ja hermoja säästävää. Lastenkutsut? Hermot? Vittu, you sound like a grandpa! Do I look like a kid to you!? Tätä se on ollut Magalyn kanssa alusta lähtien. Emme tunne toisiamme, mutta jokainen livenä/chatissa käyty keskustelu yltyy ensin härnäämiseksi ja sitten vittuiluksi. Enää ei tarvitse paljoa alustaa, suoraan vaan silmille. Magaly sanoo lähtevänsä kauppaan ostamaan karkkia, koska sitä lapset syövät. Kiitän häntä tästä mielikuvasta. WTF, what image grandpa? You, my child, sucking on a huge lollipop...

(Magaly seems to be offline.)

Adrianna aktivoituu filmiprojektin suhteen. Hän kertoo että kolmijalka on hukkunut ennen joulua ja jos ei sitä löydy, me joudumme korvaamaan sen. Otto Tiksistä kiinnostaa tällä maailmankolkalla ihmisiä lähinnä lompakkonsa muodossa. En täysin ymmärrä miten olen vastuussa kolmijalasta, johon en edes koskenut. Se tuli paikalle kiinni Tejeron pyörässä ja se lähti paikalta kiinni Tejeron pyörässä. Nyt se on jossain kadoksissa ja se on ilmeisesti minun syytäni. Voisimme etsiä kyseistä laitetta tai ehkä jopa kuvata lyhäri, mutta Adrianna lomailee Prahassa ja Tejero Valenciassa. Välillä tulee viestejä, että jotakin pitäisi tehdä paremmin, kirjoittaa paremmin, kuvata paremmin, olla paremmin samanlainen omalle typeryydelleen vihkiytynyt lapsi. Nämä ihmiset ovat hauskoja sillee viiden metrin päästä koettuna, mutta työtovereina he ovat pelkkä hälyisä taakka.

Nyt pitäisi kirjoittaa kirja-esseetä ja valmistella huomisen esitelmän powerpoint. Laitoin itseni viimeiseksi esiintyjäksi, jos nyt sitten äityisin ihan puhumaan jostain. Aion puhua kommunikaation haasteista tilanteissa, joissa kukaan ei ole Native Speaker, tunteesta ettei varsinaisesti kuulu mihinkään, perheestä jolla tuota tunnetta nuollaan, siitä miten tämä ero Suomesta, ero suomen kielestä ja varsinkin ero muista n. 30v muumioista saa minut itkemään ja oksentamaan pääni sisällä.

Teijan ja minun Omenasota-elokuva on sentään ääniraitaa vaille valmis. Minuutti kymmenen sekuntia täyttä draamaa. Viimeisessä kuvassa makaan asuntoni likaisella lattialla. Suussani on omena, omenassa lukee FIN, kohottelen kulmakarvojani silkkaa skandinaavista ylivertaisuuttani.