"Voinko maksaa Visa Electronilla?"
Päähäni olisi pitänyt pudota sanko. Visa Electron ei ole Hollannissa yhtään mitään. Valehteleva paskasakki joka kulkee nimellä Nordea väittää myös ettei laskuta nostoista. Euro lähtee joka kerta. Ei nyt lähde puhumaan läpi sitä mitä tunnen pankkeja ja vakuutusyhtiöitä kohtaan, mutta varoitan electronista. Älkää laskeko sen varaan. Automaatti Primavera-kioskin ulkopuolella ei hyväksynyt korttiani, vaikka viikko sitten hyväksyi. Ei kun ostamaan kolikoilla, olin laskenut että minulla oli 14euroa. Kaikkineen lippu maksoi 15,80, minulla oli 15,60. Ehkä kertoo jotain Leeuwardenin pikkukaupunkimaisuudesta, että myyjä ojensi minulle Stevie Annin lipun ja sanoi että tuot myöhemmin. Eikun seuraavan kaupan automaatille. Minua ennen automaatilla olikin opettajani Vera. Hämäännyin viikonloppu small-talkista siinä määrin että unohdin oman setelini automaattiin, kun olin ottanut kortin. Ja ulko-ovelta takaisin, execuse me ja jonkun vanhan ukon kainalon alta oma kaksikymppinen talteen. Dankjewel, tutsins ja takaisin Primaveraan. Minua odottavat siellä tiskille jätetyt omat hanskani. Tänään rullaa, beibe.
Tänään avasin osaltani kaksi kurssia. Sports and Media ja Corporate Communication. Luulin opiskelevani vähän urheilu-journalismia, tapaavani ehkä fudistoimittajia, SC Cambuurin PR-ihmisiä, jotain. Opettaja on viisikymppinen, kilpapurjehdustaustainen nainen nimeltään URTSKÖRTS tai vastaavaa. Nainen puhuu kuin yksinään 10...20..30 minuuttia. Yritän vähän rikkoa transsia kysymällä että excuse me what do you mean with PORT? What PORT? No, POOORT....eli hän meinaa että board, niinku johtokunta. Ajaxilla on kuulemma vaikeuksia johtokunnassa, kun kaikki on ovat bisnesihmisiä ilman fudistaustaa. Koetan päteä kertomalla että Jari Litmasta on toivottu Ajaxin valmennusportaaseen ja ehkä johtoonkin myöhemmin. Nainen ei sano mitään. Kysyn hetken päästä tunteeko URTSKÖRTS jalkapalloa tai Jari Litmasta. Nainen katsoo minuun hymyttömänä lasikatseella ja sanoo että Jari Litmanen on Hollannissa tunnettu nimi. Hän puhuu aivan perusasiota sponsoroinnista ja mistä urheilijoiden palkka koostuu. Lopulta hän paljastaa että kurssin tarkoitus on tehdä tiedotus-ja markkinointisuunnitelma Hollannissa 2012 järjestettäville purjehduksen MM-kisoille. Nainen pyytää meitä tutustumaan jonkun lajiliiton kotisivuihin ja kirjoittamaan pari sivua siitä miten lajiliitto kommunikoi. Portugalilaiset heräävät sen verran että kysyvät mistä lajista opettaja mahtaa puhua. Meitä on luokassa kolme, kaksi kaunista, portugalilaista tyttöä ja minä. Nämä kaksi eivät koskaan tee mitään muuta kuin nukkuvat ja puhuvat toisilleen. Jos nainen on töykeä ja ylimielinen, hänen on syytä olla punatukkainen. Claudia ja Isabella eivät ole ja me vitutamme toisiamme.Olen kyllä siellä mielellä, että riitelisin vaikka pöydänkulman kanssa.
Corporate Communication kolme tuntia myöhemmin. Isompi ryhmä ja sama URTSKÖRTS. Markkinoinniin ja sisäisen tiedotuksen pintapuolisia ja vanhentuneita alkeita. Miksi halusin tänne, mitä helvettiä päässäni liikkui?
Halusin nähdä miten asiat tehdään muualla. Nyt näköjään opin saman teorian englanniksi ja tylsemmin opetettuna. Mikkelissä sentään ymmärretään jonkinlainen keskustelun arvo tunneilla. Täällä keskustelu on lorujen toistelua ja nyökyttelyä. Tarkkaavainen lukija on huomannut että kaikki murheeni liittyvät kommunikaation täydelliseen epäonnistumiseen. Esimerkki, maestro?! Saatte kaksi ja sitten alan avautua jossain muualla. Parvekkeella olisi kotoisan viileää ja tänä kansainvälisenä kielimuurin päivänä voisi päästellä vähän suomea downtownin suuntaan. katellaa.
Esimerkki 1.
URTSKÖRTS: Tietääkö kukaan yhtiötä joka "is not communicating"?
Otto: no ehkä British Petroleum oli aluksi...eivät tehneet tarpeeksi...
URTSKÖRTS: ------
Otto: tai siis että ne eivät ruoskineet itseään, whip themselves....eivät aluksi suostuneet viestittämään miten suuresta katastrofista oli kyse ja miten he olivat syyllisiä luonnonkatastrofiin...mutta ainahan se on niin että mikään ei ole tarpeeksi kun jotain vastaavaa tapahtuu...
URTSKÖRTS: PORT something somethin....
Esimerkki 2
Monikansallinen lauma vaihtelevan karvaisia...opiskelijoita pitää esitelmää joulupukista ja joulusta, onko kyse myyttien kaupallisestamisesta, luultavasti. Ryhmä kysyy muulta luokalta "onko joulu teistä liian kaupallinen?" Inge Groeningenista vastaa "kyllä, joulu on mielestäni liian kaupallinen". Ryhmä tekee johtopäätöksen että useimmista "joulu on liian kaupallinen" ja että olisi se kiva jos yhtiöt miettisivät miten joulu voitaisiin säilyttää "nostalgisempana". Sellaista yhdessä oloa ja isi-teki-puusta-hymistelyä. Vai että nämä ovat vaihtoehdot. Olen niin kiinni palanut omaan mitättömyyden tunteeseeni että valitsen taas puhua.
Otto: Jees pliis joo, mutta eikös joulu ole most traditional and nostalgic celebration ever. Tai siis että nostalgie and commerical(tässä kohtaa nauhalla on pelkkää rutinaa ja konsonattia-toim.huom-)ism ovat aika lailla samaa huttua.
Joku Vitun Valkohammas Hollantilaisjäbä: mmm...yeah...maybe...uurm..
Otto: Ok...well sorry! Just came to my mind! I GET MI COAT!(nousen puolittain, otan takin selkämykseltä)
Juuri kukaan ei tunnista Fast Show-lainaa, jos kukaan. Joku sentään hihittää, kenties itkemisen sijaistoimintona. Tästä tulee pitkä kurssi, tästä tulee pitkä loppuvuosi. Tilasin vitutukseeni mutsilta Suomen lipun seinälle laitettavaksi, oli kuulemma ostanut heilutus-lipun. Tilasin myös pari viimeisintä Undergraduate-lehteä mihin myös olen kirjoittanut(ne numerot siellä sivun alalaidassa, sori). En lähde puhumaan läpi mitään vain kirjoittaja voi sen tietää- lässytystä. Mutta kun olen kirjoittanut jotain ja se on taitettu ja se on painettu ja sitä on luettu ja siitä on kuullut kommentteja....niin sen vittu soikoon haluaisi fyysisenä käsiinsä. Olen kysellyt lehteä lähetettäväksi tänne vasta koko vaihdon ajan. Vastauksena jokaiselta lähestymältäni taholta on pelkkää kiroilua että tää on jonkun muun homma.
Olenko jotenkin liikaa mitä. Paras kaverikin saatana kuittailee että elän sen laskuun. Kun yritän sanoa että pesoa on aika niukalti ja että on vähän venytys viettää Dami-viikonloppu, kun olisi tämä miltei maksetu Leeuwardenin-luukku. Itse jumalauta ehdottaa että maksaa hostellit ja minä lupaan että tammikuussa opintolainoista takaisin. Ja sitten että "Elät meidän laskuun".Ja tämä siksi ettei parhaalta kaverilta vaan palaisi rahaa/aikaa turhaan matkailuun Hollannissa, että se tulisi edes samaan maahan.
Sen Stevie Annin on parempi olla hyvä. Todella hyvä.
perjantai 26. marraskuuta 2010
torstai 25. marraskuuta 2010
Hollantilainen nainen on tavoiltaan suorasukainen
You are very honest, always tell the truth, nauraa Gin. Olen juuri todennut että Everton on toki lempijoukkueeni, mutta kaukana maailman parhaasta. Ja että Ginin tukkansa läpi tunkema puikko sopii hänelle kuin nakutettu. Teemme lähtöä kurssimme opettajan luona järjestetyiltä päivällisiltä. Piti viedä suomalaista ruokaa, tein valkosipuli-juustopatonkeja, kansallisruokaamme. Hyvää ruokaa osataan tehdä näköjään maailman sivu. Japanilaiset syö pinaattia inkiväärillä, hollannissa tehdään about saman makuista hernekeittoa kuin meillä ja espanjalaisten chorrot tai vastaavat ovat loistava keksintö. Patongin viipaleet menevät hyvin kaupaksi nekin.
Pohdiskelen tässä juuri, minkä hintaiseksi arvioisin sanani. Ehkä neljätoista euroa.
Kulttuurituottajaksi opiskellessa kuulee usein sanassaan pysymisen merkityksestä. Alan piirit ovat verrattain pienet ja tieto epäluotettavuudesta kiirii nopeasti. Tämä on hyvin itsestään selvää tietoa, mutta sen mainitseminen ei voi tehdä huonoa. Olen sitä mieltä että ihmisen pitäisi tarkoittaa mitä sanoo ja ymmärtää miten syvää ja haurasta ihmisten luottamus on. Tämänlaisen ajattelun ansiot ovat kiistattomat. Ajatteles nyt, onhan se tavallaan aika makea tunne. Menettää luottamus, tulla loukatuksi. Siinähän pääsee moraalisesti, ainakin omassa mielessään, aika näppärästi niskan päälle.
Short Stayn Catherine taisi kuvitella olevansa niskan päällä. Nainen tuli visiitille yksi ilta sen kummemmin soittelematta. Syynä viimeinen vuokra mitä olen velkaa koko hommasta. Kuuden kuukauden vuokrat olisi pitänyt olla maksettuna kolmisen viikkoa sitten. Mielestäni syyt ovat riittämättömät ja enkä kokenut tarpeelliseksi kiirehtiä viimeisen erän kanssa. Ja ensi kuun alussa suoritettu maksaminen sopisi muutenkin talouteeni paremmin. Nooh, Catherinella oli hymy kasvoilla ja PIN-kortin lukija kädessä. Can we settle this now!?
On sitä kaikenlaisia yrittäjiä. Sanoin että olen varmaankin ymmärtänyt aluksi jotain väärin...ja että rahat on tilillä joulukuun 4.päivä kun asumistuet saapuu. Annan siis tästä sanani. Myöhemmässä tarkastelussa tuli ilmi, että joudun perumaan sanani, neljäs päivä on lauantai. Käyn huomenna toimistolla antamassa uuden lasketun aikani. Toivon ettei tämä aja Catherinea suunniltaan siinä mittakaavassa että se muuttuisi häiritseväksi. Epäilen että hänellä on ongelmia amfetamiinin kanssa.
Toisen sanan annoin Suzannelle, lupasin lähteä hänen kanssaan Stevie Annin keikalle. No eihän tuo nyt niin paskaa ehkä livenä ole, mutta samperi kun kopeekat hieman vähissä ja isoja sijoituksia edessä. Ja jotenkin tuntuu tarpeettoman kiltiltä lähteä viettämään iltaa tytsyn kanssa, joka ilmoitti että suhteemme romanttinen osuus on päättynyt. Syynä tähän toiminnan päivittämiseen se että olen liian vanha ja kuitenkin lähdössä kohta pois. Varsinkin ensimmäinen kohta on niitä perusteista parhaita. Uskon vakaasti että jos Bill Cosby-showta olisi tehty Hollannissa, olisi joku Suzen mentaliteetilla varustettu tuottaja parkaissut ekan jakson jälkeen että" MITÄ VITTUA?! SEHÄN ON HERRAPARATKOON OIKEASTI MUSTA!!!
Olisi väärin leikitellä näin voimakkaalla mielikuvalla, jos sille ei olisi muita kuin henkilökohtaisia perusteita. Tai olla mainitsematta että minua hieman risoo tällä hetkellä ja se saattaa luoda paineita sanomani aavistuksenomaiselle kärjistymiselle.
Pidän siitä että hollantilaiset ovat käytökseltään suorasukaisia. Suomessa käsitän sen rehellisyydeksi. Täällä siihen lisätään vielä hyppysellinen omahyväisyyttä, laitetaan uuniin ja koristellaan lopuksi nokareella töykeyttä. Sitten istutaan television ääreen katsomaan jouluisia juttuja. Savupiipussa nokeentuu, sanovat.
Pohdiskelen tässä juuri, minkä hintaiseksi arvioisin sanani. Ehkä neljätoista euroa.
Kulttuurituottajaksi opiskellessa kuulee usein sanassaan pysymisen merkityksestä. Alan piirit ovat verrattain pienet ja tieto epäluotettavuudesta kiirii nopeasti. Tämä on hyvin itsestään selvää tietoa, mutta sen mainitseminen ei voi tehdä huonoa. Olen sitä mieltä että ihmisen pitäisi tarkoittaa mitä sanoo ja ymmärtää miten syvää ja haurasta ihmisten luottamus on. Tämänlaisen ajattelun ansiot ovat kiistattomat. Ajatteles nyt, onhan se tavallaan aika makea tunne. Menettää luottamus, tulla loukatuksi. Siinähän pääsee moraalisesti, ainakin omassa mielessään, aika näppärästi niskan päälle.
Short Stayn Catherine taisi kuvitella olevansa niskan päällä. Nainen tuli visiitille yksi ilta sen kummemmin soittelematta. Syynä viimeinen vuokra mitä olen velkaa koko hommasta. Kuuden kuukauden vuokrat olisi pitänyt olla maksettuna kolmisen viikkoa sitten. Mielestäni syyt ovat riittämättömät ja enkä kokenut tarpeelliseksi kiirehtiä viimeisen erän kanssa. Ja ensi kuun alussa suoritettu maksaminen sopisi muutenkin talouteeni paremmin. Nooh, Catherinella oli hymy kasvoilla ja PIN-kortin lukija kädessä. Can we settle this now!?
On sitä kaikenlaisia yrittäjiä. Sanoin että olen varmaankin ymmärtänyt aluksi jotain väärin...ja että rahat on tilillä joulukuun 4.päivä kun asumistuet saapuu. Annan siis tästä sanani. Myöhemmässä tarkastelussa tuli ilmi, että joudun perumaan sanani, neljäs päivä on lauantai. Käyn huomenna toimistolla antamassa uuden lasketun aikani. Toivon ettei tämä aja Catherinea suunniltaan siinä mittakaavassa että se muuttuisi häiritseväksi. Epäilen että hänellä on ongelmia amfetamiinin kanssa.
Toisen sanan annoin Suzannelle, lupasin lähteä hänen kanssaan Stevie Annin keikalle. No eihän tuo nyt niin paskaa ehkä livenä ole, mutta samperi kun kopeekat hieman vähissä ja isoja sijoituksia edessä. Ja jotenkin tuntuu tarpeettoman kiltiltä lähteä viettämään iltaa tytsyn kanssa, joka ilmoitti että suhteemme romanttinen osuus on päättynyt. Syynä tähän toiminnan päivittämiseen se että olen liian vanha ja kuitenkin lähdössä kohta pois. Varsinkin ensimmäinen kohta on niitä perusteista parhaita. Uskon vakaasti että jos Bill Cosby-showta olisi tehty Hollannissa, olisi joku Suzen mentaliteetilla varustettu tuottaja parkaissut ekan jakson jälkeen että" MITÄ VITTUA?! SEHÄN ON HERRAPARATKOON OIKEASTI MUSTA!!!
Olisi väärin leikitellä näin voimakkaalla mielikuvalla, jos sille ei olisi muita kuin henkilökohtaisia perusteita. Tai olla mainitsematta että minua hieman risoo tällä hetkellä ja se saattaa luoda paineita sanomani aavistuksenomaiselle kärjistymiselle.
Pidän siitä että hollantilaiset ovat käytökseltään suorasukaisia. Suomessa käsitän sen rehellisyydeksi. Täällä siihen lisätään vielä hyppysellinen omahyväisyyttä, laitetaan uuniin ja koristellaan lopuksi nokareella töykeyttä. Sitten istutaan television ääreen katsomaan jouluisia juttuja. Savupiipussa nokeentuu, sanovat.
Kuinka kuokkia Amsterdamissa, osa 2
Pahoitteluni että päivitäminen kestää. Järki seisoo, mies sen vierellä.
Mutta siis coffeeshop. Eikä mikä tahansa kahvipuoti vaan Lonely Planetin tai vastaavan mainitsema. Esittää televisio pilvenpolton miten puhtaan hauskana tahansa, sillä on rasittavat puolensa. Yksi on se että neljä aikuista naista jumahtaa täyteen puhumattomuuteen. Itse yritän kysellä naisten taustoista, kertoa ns. hauskoja tarinoita Leeuwardenista ja toki korostaa minkälainen kulttuurivaikuttaja, suoranainen HAHMO olen Suomessa. Tai no kerron Ilmaista-klubista ja runobändi Duo Terveydestä. Jos se on minusta kiinni tuo keskustelun ylläpitäminen varsinkaan englanniksi, ollaan perustavanlaatuisesti vikakiskoilla. Olen muutenkin huomannut että kertomukset joissa esitän itseni putomassa holtittomasti elämän kulissin läpi ovat useimmiten pahennusta herättäviä. Ihmiset alkaa nauraa vähän sillee keskenään..."se on hullu, hahaa". En väitä heidän olevan väärässä, mutta minusta keskiverto-normaali puolustuslinjaansa uskovat ihmiset ovat kuin ranskalaiset toisessa maailmansodassa. Hudaa tulee ja hullut...they just roll with the punches, you know. Minusta on tullut jänskän kaksikielinen, billingual no vitut mitään ole.
Sen sijaan että että naiset arvostaisivat tarinoita Oton hauskasta pölkkypäisyydestä, he tutkivat pöydällä olevaa muovikasvia. Onko tämä oikea vai ei, hmm. Jotenkin se on vaan tyhmää. Sitten seuraa paljon kävelyä nenä kiinni Lonely planetissa, kartassa ja lopulta Blackberryssä. Saksalainen ei vaan sillä lailla mene ja katso ympärilleen, jokaisen liikkeen tulee olla harkittu. Päädymme lopulta ehkä thaimaalaiseen ravintolaan. Naiset tekevät erikoistilauksia...juu ei minulle basilikaa...voiko tämän vaihtaa tuohon...tarjoilija ei välttämättä ihan tajua...ja naiset perääntyvät toiveissaan...ja palaavat niihin. Itse tilaan numeron 28. Siinä on pähkinöitä. Jos eivät omat juttuni oikein kiinnosta, niin kuunnellaan mitä naiset kertovat. Jenkki kertoo että sillä on kaksi sisarta ja ennen se ei hengannut pienemmän kanssa mutta nyt hengaa koska se on vanhempi ja nyt kun se sanoo Hey, sister niin kaksi päätä kääntyy, kelatkaa. Ihmettelen mikseivät laatuohjaajat, kuten Stone tai Scorcese, ole vielä tarttuneet tähän tarinaan. Pienellä kyselyllä saan selville, että hengailu merkitsee lähinnä syömistä, museoita ja lisää syömistä. Museo on kuulemma animal science ja syöminen super cheap. Jenkki-L ei ole kuullutkaan USA:n midterm-vaaleista, joista on kaksi viikkoa. Ihmiset kokevat kiinnostaviksi niin eri asiat, sanotaanko näin.
Puolessa välissä annoksia kaksi naisista huomaa syövänsä toistensa annoksia, toisen tofu on raakaa ja toisen grillattua, katohan. Tämä pelkästään lisää vaivautuneisuutta. Syvimmän hiljaisuuden hetkellä totean "että jos Aki Kaurismäki olisi ohjannut jakson Sinkkuelämää, se olisi jotain tämän kaltaista". Suomalaistaustaiset ymmärtävät että sarkasmintajuni on kuin pysäyttämätön luonnonvoima, muut jatkavat hiljaisuudessa. Ateriointia seuraa lisää harhailua keskustassa. Paras hetki on ehkä se kun naiset päättävät kävelyyn uupuneina ottaa taksin, sulloutuvat kaikki neljä siihen ja kun minä olen tulossa, sanoo kuski ettei ota viittä. Voi kuinka tyytyväisiä ilmeitä:D
Päädymme jollekin terassille juomaan lasit viiniä. Osa naisista alkaa torkkua, lähdemme kohti hotellia. Jotenkin aistin että kuokkimiseni L:n ja H:n huoneessa on vähän elämänlaatua heikentävää, mutta paha enää perääntyä. Viimeisellä vuorolla matkaaminen kohti Leeuwardeni pimeän Hollannin läpi, jossa joukkoliikenteessä ovat päällä melko hämärät eikoisjärjestelyt, ei voi sanoa että nappaa. Saan kaksi peittoa, toisen patjaksi. Täytyy sano että se on aika shamaani tunne nukkua peitto patjana ja kuunnella hostelli-hotellin käytäväelämää. Toinen naisista päästää välillä säpsäyttävän SNORK!-äänen. Nukun silti, tai ainakin aamulla herään.
Aamiainen taitaa olla hotlan valttikortti, se maksaa 17,50 eikä ole juuri mitään. Juon kolmisen kuppia kahvia, syön leivän ja koetan luikkia tieheni, koska olen täällä epävirallisesti. No onhan se epistä, mutta älkää peljätkö, kuitatessaan ulos naiset joutuvat maksamaan minutkin. Toki maksan tuon summan heille. Naiset lähtevät katsomaan arkkitehtuuria, minä lähden kauniihkoon pikkukaupunkiini. Tästä olisi voinut irroittaa usemmankin anekdootin, mutta olkoon, ei se siitä parane.
Minua on tässä viime aikoina askarruttanut sellainen juttu, että miksi kolmikymppisyyttäkin pitää jotenkin teeskennellä? Ihan sama kuin silloin kun siirryttiin ala-asteelta ylä-asteelle. Äkkiä se mopot, rööki ja kovistelu tennarifudiksen ja kukkulan kuninkaan tilalle. Ja vitusti tuhahduksia ja paheksuvia katseita niiden suuntaan, jotka vielä kehtasivat tulla kouluun äidin tekemissä verkkareissa.
Mutta siis coffeeshop. Eikä mikä tahansa kahvipuoti vaan Lonely Planetin tai vastaavan mainitsema. Esittää televisio pilvenpolton miten puhtaan hauskana tahansa, sillä on rasittavat puolensa. Yksi on se että neljä aikuista naista jumahtaa täyteen puhumattomuuteen. Itse yritän kysellä naisten taustoista, kertoa ns. hauskoja tarinoita Leeuwardenista ja toki korostaa minkälainen kulttuurivaikuttaja, suoranainen HAHMO olen Suomessa. Tai no kerron Ilmaista-klubista ja runobändi Duo Terveydestä. Jos se on minusta kiinni tuo keskustelun ylläpitäminen varsinkaan englanniksi, ollaan perustavanlaatuisesti vikakiskoilla. Olen muutenkin huomannut että kertomukset joissa esitän itseni putomassa holtittomasti elämän kulissin läpi ovat useimmiten pahennusta herättäviä. Ihmiset alkaa nauraa vähän sillee keskenään..."se on hullu, hahaa". En väitä heidän olevan väärässä, mutta minusta keskiverto-normaali puolustuslinjaansa uskovat ihmiset ovat kuin ranskalaiset toisessa maailmansodassa. Hudaa tulee ja hullut...they just roll with the punches, you know. Minusta on tullut jänskän kaksikielinen, billingual no vitut mitään ole.
Sen sijaan että että naiset arvostaisivat tarinoita Oton hauskasta pölkkypäisyydestä, he tutkivat pöydällä olevaa muovikasvia. Onko tämä oikea vai ei, hmm. Jotenkin se on vaan tyhmää. Sitten seuraa paljon kävelyä nenä kiinni Lonely planetissa, kartassa ja lopulta Blackberryssä. Saksalainen ei vaan sillä lailla mene ja katso ympärilleen, jokaisen liikkeen tulee olla harkittu. Päädymme lopulta ehkä thaimaalaiseen ravintolaan. Naiset tekevät erikoistilauksia...juu ei minulle basilikaa...voiko tämän vaihtaa tuohon...tarjoilija ei välttämättä ihan tajua...ja naiset perääntyvät toiveissaan...ja palaavat niihin. Itse tilaan numeron 28. Siinä on pähkinöitä. Jos eivät omat juttuni oikein kiinnosta, niin kuunnellaan mitä naiset kertovat. Jenkki kertoo että sillä on kaksi sisarta ja ennen se ei hengannut pienemmän kanssa mutta nyt hengaa koska se on vanhempi ja nyt kun se sanoo Hey, sister niin kaksi päätä kääntyy, kelatkaa. Ihmettelen mikseivät laatuohjaajat, kuten Stone tai Scorcese, ole vielä tarttuneet tähän tarinaan. Pienellä kyselyllä saan selville, että hengailu merkitsee lähinnä syömistä, museoita ja lisää syömistä. Museo on kuulemma animal science ja syöminen super cheap. Jenkki-L ei ole kuullutkaan USA:n midterm-vaaleista, joista on kaksi viikkoa. Ihmiset kokevat kiinnostaviksi niin eri asiat, sanotaanko näin.
Puolessa välissä annoksia kaksi naisista huomaa syövänsä toistensa annoksia, toisen tofu on raakaa ja toisen grillattua, katohan. Tämä pelkästään lisää vaivautuneisuutta. Syvimmän hiljaisuuden hetkellä totean "että jos Aki Kaurismäki olisi ohjannut jakson Sinkkuelämää, se olisi jotain tämän kaltaista". Suomalaistaustaiset ymmärtävät että sarkasmintajuni on kuin pysäyttämätön luonnonvoima, muut jatkavat hiljaisuudessa. Ateriointia seuraa lisää harhailua keskustassa. Paras hetki on ehkä se kun naiset päättävät kävelyyn uupuneina ottaa taksin, sulloutuvat kaikki neljä siihen ja kun minä olen tulossa, sanoo kuski ettei ota viittä. Voi kuinka tyytyväisiä ilmeitä:D
Päädymme jollekin terassille juomaan lasit viiniä. Osa naisista alkaa torkkua, lähdemme kohti hotellia. Jotenkin aistin että kuokkimiseni L:n ja H:n huoneessa on vähän elämänlaatua heikentävää, mutta paha enää perääntyä. Viimeisellä vuorolla matkaaminen kohti Leeuwardeni pimeän Hollannin läpi, jossa joukkoliikenteessä ovat päällä melko hämärät eikoisjärjestelyt, ei voi sanoa että nappaa. Saan kaksi peittoa, toisen patjaksi. Täytyy sano että se on aika shamaani tunne nukkua peitto patjana ja kuunnella hostelli-hotellin käytäväelämää. Toinen naisista päästää välillä säpsäyttävän SNORK!-äänen. Nukun silti, tai ainakin aamulla herään.
Aamiainen taitaa olla hotlan valttikortti, se maksaa 17,50 eikä ole juuri mitään. Juon kolmisen kuppia kahvia, syön leivän ja koetan luikkia tieheni, koska olen täällä epävirallisesti. No onhan se epistä, mutta älkää peljätkö, kuitatessaan ulos naiset joutuvat maksamaan minutkin. Toki maksan tuon summan heille. Naiset lähtevät katsomaan arkkitehtuuria, minä lähden kauniihkoon pikkukaupunkiini. Tästä olisi voinut irroittaa usemmankin anekdootin, mutta olkoon, ei se siitä parane.
Minua on tässä viime aikoina askarruttanut sellainen juttu, että miksi kolmikymppisyyttäkin pitää jotenkin teeskennellä? Ihan sama kuin silloin kun siirryttiin ala-asteelta ylä-asteelle. Äkkiä se mopot, rööki ja kovistelu tennarifudiksen ja kukkulan kuninkaan tilalle. Ja vitusti tuhahduksia ja paheksuvia katseita niiden suuntaan, jotka vielä kehtasivat tulla kouluun äidin tekemissä verkkareissa.
perjantai 19. marraskuuta 2010
Kuinka kuokkia Amsterdamissa, osa 1
"Oletko jo junassa?", luki puhelimessa. Olimme sopineet L:n kanssa tapaavamme Amsterdamissa ja olin ilmeisesti jo myöhässä. Siispä matkaan. Junalippuja on täällä monensorttista, perusflabat kustansivat yli neljäkymppiä. Olin valmistaunut sellaiseen max.15euroon, aina oppii. Asemalla minua kuitenkin neuvottiin kysymään paikallisesta Blokker-tavaratalosta jotain alennus-päivälippuja. Sain sieltä rajoittamattoman lipun lauantaiksi, tai itse asiassa kaksi, pakkostos sanan varsinaisessa merkityksellä. Paino sanalla pakko. Kaikki meni kohtuu näppärästi Meppeliin asti, siis ekaan junanvaihtoon. Kukaan ei ollut mitenkään erityisesti tähdentänyt että Meppelistä Zwolleen pitikin siirtyä bussilla, ilmeisesti ratatöiden takia. Eikä mitään turhia kuulutuksia englanniksi. Bussi lähti viereiseltä parkkipaikalta. Joku vaan huuteli Zwolle, Zwolle ja hyppäsin siihen bussiin. Matkalla radio soitti hollantilaista iskelmää, upeaa kamaa. Viestitin L:lle että tässä nyt kestää sen kolme tuntia. Vastauksessa oli aivan selvästi että you are welcome to crash in our hotelroom.
Kolmen tunnin päästä olin Amsterdam Centraalilla. Eikä ketään missään. L ja sen ystävät löytyivät Starbucksista. Neljä naista, walesilainen L, saksalainen A, suomalainen H ja mikähän perkele sen jenkin nimi...ai niin L sekin. Ikäistäni ja jopa vanhempaa seuraa vaihteeksi. Noh, minulla oli käteinen melko vähissä mutta sijoitin viimeiset voileipään ja lasiin viiniä. Ja kertoa pöpisin näitä juttujani. Joka taisikin olla tosi järkevää, koska naiset toki huvittuivat mutta jotenkin sillee että kuka tuo hullu on? Olen tottunut ilmaisemaan itseäni ilman filttereitä, mutta onhan siinä huonotkin puolensa. ja varsinkin engelskaa sönkätessä taitaa välillä mennä vitsit ohi yleisöstä. Jenkki-L repeili puhetavalleni, mutta emmä tiedä saiko se ihan sanoistakin selvää. Sanoin että opiskelen education ja communication linjalla. Jenkki kysyi mitä aion opettaa. Sanoin että tanssia, painia ja matematiikka...ja niiden kautta maailmanrauhaa. Otolla on katsokaas sarkasmin silmää, voi helevetti että pitää.
Kieli on kyllä vähän kuin hajuaisti. Ilman kielitaitoa skeidan ja suklaan ero hämärtyy. On vaikea aistia mitä ihmiset ajattelee ja miten omat sanat ja sanomatta jätetyt niihin vaikuttaa. No High Five Asperger, mutta minkäs teet kun siltä tuntuu. Seuraavaksi naiset halusivat coffeeshoppiin, totta hitossa.
Kolmen tunnin päästä olin Amsterdam Centraalilla. Eikä ketään missään. L ja sen ystävät löytyivät Starbucksista. Neljä naista, walesilainen L, saksalainen A, suomalainen H ja mikähän perkele sen jenkin nimi...ai niin L sekin. Ikäistäni ja jopa vanhempaa seuraa vaihteeksi. Noh, minulla oli käteinen melko vähissä mutta sijoitin viimeiset voileipään ja lasiin viiniä. Ja kertoa pöpisin näitä juttujani. Joka taisikin olla tosi järkevää, koska naiset toki huvittuivat mutta jotenkin sillee että kuka tuo hullu on? Olen tottunut ilmaisemaan itseäni ilman filttereitä, mutta onhan siinä huonotkin puolensa. ja varsinkin engelskaa sönkätessä taitaa välillä mennä vitsit ohi yleisöstä. Jenkki-L repeili puhetavalleni, mutta emmä tiedä saiko se ihan sanoistakin selvää. Sanoin että opiskelen education ja communication linjalla. Jenkki kysyi mitä aion opettaa. Sanoin että tanssia, painia ja matematiikka...ja niiden kautta maailmanrauhaa. Otolla on katsokaas sarkasmin silmää, voi helevetti että pitää.
Kieli on kyllä vähän kuin hajuaisti. Ilman kielitaitoa skeidan ja suklaan ero hämärtyy. On vaikea aistia mitä ihmiset ajattelee ja miten omat sanat ja sanomatta jätetyt niihin vaikuttaa. No High Five Asperger, mutta minkäs teet kun siltä tuntuu. Seuraavaksi naiset halusivat coffeeshoppiin, totta hitossa.
keskiviikko 17. marraskuuta 2010
Kivuliasta horinaa
Olen sairas kerran vuodessa ja se on nyt. Flunssaa pukkaa niin että ontelot natisee. Olin jo eilen, mutta pitihän sitä nyt keilaamaan lähteä kun kerran puoli koulua olin paikalle kutsunut. Ei niin että puoli koulua olisi tullut, sanoi event-lista mitä hyvänsä. Vähän vittumainen liike, lähinnä latinoilta. Oltiin kuitenkin varattu kolme rataa ja Grote Keizerin kassa halusi täydet rahat kaikilta. Seurasi 20 minuuttia hollanniksi käytyä väittelyä. Ainoa paikalle saapunut espanjalainen Javier ehdotti että vetäisimme kassaa turpaan tai soittaisimme poliisit. Niin kuulemma tapahtuu Espanjassa, jos tarjonta ei lunasta mainontaa. Hyvä tietää. Saimme lopulta kolme rataa, en oikein käsittänyt mihin hintaan, mutta kuitenkin. Keilaaminen oli tällä kertaa vähän haastavaa. Hollannissa on nähkääs sellaisia pyörätelineitä, että niissä on kaksi tasoa mihin fillarin voi lykätä. Nykäisin Artturin ylätasolta yhdellä kädellä alas ja tein samalla raajalle rankkaa vääryyttä. Joku lihas kyynärpään ja hauiksen välistä on vähintään venähtänyt. Ja siihen sitten keilailua ja ilmalätkää päälle. Nyt sitä on yksi räkäinen ai-jai koko jätkä.
Tein vaiheikkaan keikan Amsterdamiin.Ei vatsahuuhtelua tai transuhäitä, mutta kuitenkin. Kerron siitä kunhan olo hieman kohenee.
Tein vaiheikkaan keikan Amsterdamiin.Ei vatsahuuhtelua tai transuhäitä, mutta kuitenkin. Kerron siitä kunhan olo hieman kohenee.
keskiviikko 10. marraskuuta 2010
Sarkasmin merkityksestä elämänlaadulle
Välillä hävettää, tiedättekö? Meseilin Suzannen kanssa ja kysyin lähteekö hän Bicycle Boozin Bingeen. Eli vedetään jurrit ja pyöräillään pitkin kaupunkia. Sellainen tankojuoppous on pop-tapahtuma. Suzanne ei kuulemma juo koskaan. Suzannen äiti on kuulemma alkoholisti. Uh-huh. Ja meitsi jumankekka huitoo votkashotteja ja puhuu lempeitä, ehhehee. Kasvun paikka, jälleen.
Kävimme eilen keilaamassa ja pelaaamassa bilistä&air-hockeyta. Keilailu meni aivan päin vittua, jokainen pallo halusi välttämättä vasempaan ränniin. Radassa oli klappia ja palloissa voita. Haluan oman pallon. Airhockey on muuten aivan jumalattoman siistiä. Ihmettelen etten ole nähnyt vastaavia Suomessa. Intensiivinen peli, olin hiestä märkä.
Jatkoin pelailua kutsumalla Suzannen teelle. Se meni mukavasti, katsottiin American Dadia ja Family Guyta. Suzanne on ilmeisesti jonkinsortin musiikkiluokkalainen, hän näyttää aina youtubesta niiden koulun esityksiä. Näyttäisin mielelläni itseäni lausumassa runoja Mikkelin keskustassa, mutta linkki ei toimi. Eikä kirjoittamani saippuasarja. Yritä tässä nyt sönköttää olevasi taitelija, näytöt puuttuu. Ihmiset ovat kyselleet ottaako päähän tulla täältä tammikuussa takaisin. Ei sinänsä, mutta ikävä jättää Suz tänne. Hassu tyyppi. Sanoo kuulevansa musiikkia päässään ja tietävänsä miten biisit menee ennekuin kuulee niitä. Jos nyt oikein olen tulkinnut. Punahiuksinen, musikaalinen tyttö telepaattisilla kyvyillä. Luoja ja pari muutakin tietää, ettei minua Mikkelissä odota mikään vastaava.
Bileet ovat kasvaneet ulos taloista. Bulgarilainen Adrianne juhli synttäreitään ja tyyliin KAIKKI olivat paikalla. Osa parvekkeella, osa ulkona käytävällä ja noin sata ihmistä sisällä itse juhlatalossa. Flower Power-teemalla. Veimme Teijan kanssa sille suitsukkeita ja teetä lahjaksi. Joka paikassa oli kimallusta. Ette arvaa miten tympeää on juoda viskiä jossa on kimallusta. Tai miten tympeää on se että mahtuu tasan seisomaan ja huutamaan vieressä olevan korvaan jos haluaa jotain kommunikoida. En vaan ymmärrä miten se on awesome party:D:D:D. Minusta se on ihan vaan epämukavaa, ihan kuin puskisi mehiläispesään juhlimaan. Eikä kukaan ymmärrä tätä. Kun lähdimme Teijan kanssa melko aikaisin, siinä yhdeltä, kaikki olivat että mitä vittua, miksi te haluatte lähteä? No sitten ne käsitti että "joojoo, suomalaiset lähtee panemaan, hyvä meno!". Mitäpä minä siihen. Ehkä lähdettiin, ehkä ei.
Katselimme eilen Suzen kanssa bileiden pitäjien statuspäivityksiä. Kiittelivät erityisesti niitä jotka olivat kusseet nurkkiin ja pöllineet siivouskomeron avaimet. Yritin hauskuuttaa Suzea kysymällä että onko tuo "Dutch thing"? Älkää veljet ja siskot yrittäkö sarkasmia englanniksi. Ei se vaan onnistu. Tai sitten pitää puhua vähemmän rallia englantia kuin minä.
Kävimme eilen keilaamassa ja pelaaamassa bilistä&air-hockeyta. Keilailu meni aivan päin vittua, jokainen pallo halusi välttämättä vasempaan ränniin. Radassa oli klappia ja palloissa voita. Haluan oman pallon. Airhockey on muuten aivan jumalattoman siistiä. Ihmettelen etten ole nähnyt vastaavia Suomessa. Intensiivinen peli, olin hiestä märkä.
Jatkoin pelailua kutsumalla Suzannen teelle. Se meni mukavasti, katsottiin American Dadia ja Family Guyta. Suzanne on ilmeisesti jonkinsortin musiikkiluokkalainen, hän näyttää aina youtubesta niiden koulun esityksiä. Näyttäisin mielelläni itseäni lausumassa runoja Mikkelin keskustassa, mutta linkki ei toimi. Eikä kirjoittamani saippuasarja. Yritä tässä nyt sönköttää olevasi taitelija, näytöt puuttuu. Ihmiset ovat kyselleet ottaako päähän tulla täältä tammikuussa takaisin. Ei sinänsä, mutta ikävä jättää Suz tänne. Hassu tyyppi. Sanoo kuulevansa musiikkia päässään ja tietävänsä miten biisit menee ennekuin kuulee niitä. Jos nyt oikein olen tulkinnut. Punahiuksinen, musikaalinen tyttö telepaattisilla kyvyillä. Luoja ja pari muutakin tietää, ettei minua Mikkelissä odota mikään vastaava.
Bileet ovat kasvaneet ulos taloista. Bulgarilainen Adrianne juhli synttäreitään ja tyyliin KAIKKI olivat paikalla. Osa parvekkeella, osa ulkona käytävällä ja noin sata ihmistä sisällä itse juhlatalossa. Flower Power-teemalla. Veimme Teijan kanssa sille suitsukkeita ja teetä lahjaksi. Joka paikassa oli kimallusta. Ette arvaa miten tympeää on juoda viskiä jossa on kimallusta. Tai miten tympeää on se että mahtuu tasan seisomaan ja huutamaan vieressä olevan korvaan jos haluaa jotain kommunikoida. En vaan ymmärrä miten se on awesome party:D:D:D. Minusta se on ihan vaan epämukavaa, ihan kuin puskisi mehiläispesään juhlimaan. Eikä kukaan ymmärrä tätä. Kun lähdimme Teijan kanssa melko aikaisin, siinä yhdeltä, kaikki olivat että mitä vittua, miksi te haluatte lähteä? No sitten ne käsitti että "joojoo, suomalaiset lähtee panemaan, hyvä meno!". Mitäpä minä siihen. Ehkä lähdettiin, ehkä ei.
Katselimme eilen Suzen kanssa bileiden pitäjien statuspäivityksiä. Kiittelivät erityisesti niitä jotka olivat kusseet nurkkiin ja pöllineet siivouskomeron avaimet. Yritin hauskuuttaa Suzea kysymällä että onko tuo "Dutch thing"? Älkää veljet ja siskot yrittäkö sarkasmia englanniksi. Ei se vaan onnistu. Tai sitten pitää puhua vähemmän rallia englantia kuin minä.
keskiviikko 3. marraskuuta 2010
Tavaran merkityksestä elämänlaadulle
Täällä näyttää samalta kuin kuukausi sitten, sanoi Albert. Katsoin ympärilleni. Tyhjät seinät, paperikasoja, tyhjiä pulloa, jokunen lautanen, kolikkoja, avaimia ja sytkäreitä. Pari avaamatonta oppikirjaa, ne ainoat jotka koulun kirjastosta saa viedä ulos. Paikallisen operaattorin sim-kortti, joka ei oikein suostu toimimaan. Ainakaan Suomeen soittaessa. Ehkä pitäisi rimpauttaa jollekin hollantilaselle. Suzanne lupasi tehdä minulle stampottia, jotain multivihannesmuusia ilmeisesti. Tyttö joka haluaa olla kanssani kahdestaan - ja vieläpä ruokkia. Pitäisi soittaa paikalliselle WWF:lle että olen paikallistanut uhanalaisen lajin, miten neuvotte toimimaan? Ensin haaviin, sitten eetteriin?
Mutta tavaraan. Minä en hanki koskaan mitään sisustuksellista. Minulla oli Metallica-juliste kun olin ylä-asteella ja David Byrne-juliste kun olin lukiossa. Entinen tyttöystäväni kehysti pari korttia mitä pidin hauskoina ja laittoi seinälle. Toisessa August Strindberg kävelee Tukholman lumituiskussa ja toisessa Aku Ankka nostaa lakkiaan valkoisella pohjalla, hei vaan! Tavallaan voisin hommata jotain kasveja, elämää. Olen aina ihmetellyt sitä hellää äänensävyä millä äitini ja exäni puhuivat tyyliin "oih, katso Otto, krookus kukkii..." Yksi kaverini sai tuttavapariskunnaltaan lahjaksi kasvin, Enkelin siiven. Ja millä pehmeydellä kaverini puhui kasvistaan. Hhen-kelin-sii-pi. Kuulostaa kristilliseltä askarteluohjelmalta. Ajatelkaa muuten jos olisi joku kristillinen kokkiruutu! Vaikkapa Miehen kylkiluu! Sellainen Jehova-henkinen! Kyllä! Ei vai...no jatketaan...enkelin siivestä.
Kuvitelkaa miten läpitunkevaa hyvyyttä on antaa lahjaksi Enkelin siipi...ja vielä jätkälle. Ehkä se oli kaverillenikin jotenkin alitajuisesti liikaa. Eräänä iltana tuttavapariskunnan nainen pistäytyi kaverillani kylässä. Jotenkin homma lipesi naimisen puolelle ja siitä alkanut prosessi muutti vajaan parinkymmenen vuoden ystävyyden uhkailuksi. Ystävät jaettiin leireihin eikä kaverini nimi enää löydy pariskunnan lasten kännyköiden pikavalinnoista. Vaikka pikavalintahan koko homma oli. Kysyin kaverilta miten maailmassa näin saattoi käydä. Kaverini oli todella huonona mutta ei niin huonona ettei olisi pystynyt sanomaan että "koska en ollut saanut pitkään aikaan". Minusta siinä oli jotain läpitunkevan inhimillistä. Eikä siitä Enkelin siivestä tarvinnut enää keskustella, vaikka se siinä kaksion nurkassa kukkikin.
Olen pyytänyt Suomesta lähetettäväksi muutamia esineitä. Suomen lippu, Everton-paita ja lämpimät hanskat. Ehkä vielä pieni Kekkos-rintakuva ja murtomaasukset tuohon seinää vasten seistä hojottamaan. Leveinä, puisina ja tervaisina. Vakautta ja vahvoja sukupuolirooleja korostaen.
Mikä minulle on tärkeää? Kaikelle mahdolliselle irvailu ja nauraminen? Paskominen kun latinot suutelee, urpo-joraaminen keskellä katastrofeja? Miten se ripustetaan seinälle?
Mutta tavaraan. Minä en hanki koskaan mitään sisustuksellista. Minulla oli Metallica-juliste kun olin ylä-asteella ja David Byrne-juliste kun olin lukiossa. Entinen tyttöystäväni kehysti pari korttia mitä pidin hauskoina ja laittoi seinälle. Toisessa August Strindberg kävelee Tukholman lumituiskussa ja toisessa Aku Ankka nostaa lakkiaan valkoisella pohjalla, hei vaan! Tavallaan voisin hommata jotain kasveja, elämää. Olen aina ihmetellyt sitä hellää äänensävyä millä äitini ja exäni puhuivat tyyliin "oih, katso Otto, krookus kukkii..." Yksi kaverini sai tuttavapariskunnaltaan lahjaksi kasvin, Enkelin siiven. Ja millä pehmeydellä kaverini puhui kasvistaan. Hhen-kelin-sii-pi. Kuulostaa kristilliseltä askarteluohjelmalta. Ajatelkaa muuten jos olisi joku kristillinen kokkiruutu! Vaikkapa Miehen kylkiluu! Sellainen Jehova-henkinen! Kyllä! Ei vai...no jatketaan...enkelin siivestä.
Kuvitelkaa miten läpitunkevaa hyvyyttä on antaa lahjaksi Enkelin siipi...ja vielä jätkälle. Ehkä se oli kaverillenikin jotenkin alitajuisesti liikaa. Eräänä iltana tuttavapariskunnan nainen pistäytyi kaverillani kylässä. Jotenkin homma lipesi naimisen puolelle ja siitä alkanut prosessi muutti vajaan parinkymmenen vuoden ystävyyden uhkailuksi. Ystävät jaettiin leireihin eikä kaverini nimi enää löydy pariskunnan lasten kännyköiden pikavalinnoista. Vaikka pikavalintahan koko homma oli. Kysyin kaverilta miten maailmassa näin saattoi käydä. Kaverini oli todella huonona mutta ei niin huonona ettei olisi pystynyt sanomaan että "koska en ollut saanut pitkään aikaan". Minusta siinä oli jotain läpitunkevan inhimillistä. Eikä siitä Enkelin siivestä tarvinnut enää keskustella, vaikka se siinä kaksion nurkassa kukkikin.
Olen pyytänyt Suomesta lähetettäväksi muutamia esineitä. Suomen lippu, Everton-paita ja lämpimät hanskat. Ehkä vielä pieni Kekkos-rintakuva ja murtomaasukset tuohon seinää vasten seistä hojottamaan. Leveinä, puisina ja tervaisina. Vakautta ja vahvoja sukupuolirooleja korostaen.
Mikä minulle on tärkeää? Kaikelle mahdolliselle irvailu ja nauraminen? Paskominen kun latinot suutelee, urpo-joraaminen keskellä katastrofeja? Miten se ripustetaan seinälle?
tiistai 2. marraskuuta 2010
Vitosella läpi, hylsyllä kohti uusia seikkailuja.
Intercultural Communication tentti oli kuten kurssi. Koko ajan sellainen tunne että voiko näin helppoa/tarpeentonta asiaa kysyä. Esittele kaksi kapistusta kotimaastasi ja niiden tarkoitus.
"Juu päivää maailma, meillä on vihtoja eli bunches of birch branches. Niillä sitten ruoskitaan toisia saunassa että veri kiertää ja elämä maistuu. Näin talvisin meillä on auton takakontissa pari säkkiä soraa estämässä tieltä lipsumista. Syyt ovat pääpiirteissään samat kuin vihtomisessa, heh."
Tietysti käytän melkein koko kaksi tuntia ennekuin pääsen kysymykseen jostain vitun toivotusta ja ei-toivotusta käytöksestä kahden eri kulttuurin kommunikoidessa. Esittele ainakin kolme teoriaa. tuherran jotain ajankäytöstä ja skandinaavisesta täsmällisyydestä ja vittu jostain values, beliefs, language, identifiable, percive context, sosiorelational, multicultural, ratiritirallaa. Kyllä tämä on ihan tärkeää asiaa, mutta miksi minun pitää jankuttaa näitä. Kurssilla ei tehty yhtään sammakkovetoa pinnan alle pääsemiseksi, miksi sitä pitäisi sitten yrittää kokeessa. Paremmin se menee kuin luulisi, luulen. Paremmin se menee kuin Sevdalla, joka myöhästyy kokeesta sen puoli tuntia. Hollannissa siitä saa suoran hylätyn. Täsmällisyys on upea homma. Sevda oli kurssin ehkä aktiivisin oppilas, sääli jos hommat kosahtaa tuollaiseen.
Kämpillä odottaa Short Stayn Catherine. Juu päivää! Tulin tekemään hygieniatarkastuksen! Siinä sitten katsellaan parveketta(olen tyhjentänyt tuhkiksen), keittiötä(olen heittänyt lattialla maanneet vanhat astiat roskiin, siis edellisten jättämät vanhat)ja sitten vessan lattiaa.
Catherine: Tämän voisi pyyhkiä ja lavuaarin pestä, mutta onneksi pönttö on sentään pesty...Onko sinulla mitään valitettavaa?
Otto: No tuossa eräänä päivänä olin odottanut vuoroani päästä tähän pytylle jo jonkin aikaa...ja lopulta pääsinkin. Kuulin oven läpi että Javier teki lähtöä Gabriellan saatellessa sitä ovelle. Ajattelin että odotan tässä nyt hetken, vaikka yleensä laitan hanan päälle luodakseni hivenen yksityisyyttä. Yleensä kun lähdetään se on heippa, moikka, hyvässä lykyssä nopea suukkoa ja ovi kiinni. Eikä mitään saatanan puolen tunnin lirkuttelua ja perään huutelua ja takaisin tulemista ja lisää suutelun moiskintaa. Siinä minä sitten pidättelin ja tuumiskelin miten toimia. Jos vähän raottaisin ovea ja huomauttaisin että "Lopettakaa nyt vittu soikoon se kuhertelu, eihän täällä kuule ihminen edes omaa paskantamistaan! Mutta toisaalta, enhän minä halunnut heitä häiritä...ja tämä aie säteili alati kasvavana tuskana. Jos toisaalta antaisi mennä kurista, saattaisi heidän hetkestään tulla aavistuksen kiusallinen. Joten siinähän olin kuin impotentti ilotalossa, piinattuna ja hämilläni. En nyt tiedä onko tämä varsinainen valitus, mutta tuli nyt tästä pöntöstä mieleen.
Läpäisemme hygieniakokeen, hurraa. Pesukonetta pitäisi kuulemma käyttää tyhjänä yms. Ihmettelen miksi meiltä vaaditaan puhtautta pyttyyn, vaikka koko kämppä oli elokuussa kuin sikala pommin jäljiltä.
Catherine: Joo katsos, palkkasimme siivousfirman...mutta huomasimme että ne palkkaavat 16-vuotiaita jätkiä kadulta, sellaisia jotka ovat "on their way to jail"...ne ei sitten tainneetkaan siivota täällä. Mutta asiaan tulee parannus tammikuun aikana. Teen silloin uudet hygieniakokeet."
Tammikuun aikana tilanne paranee siinäkin suhteessa, että muutan täältä takaisin Vantaalle. Jo siis muutan, saa nähdä miten tentti menee läpi. Jos feilaan, saan jäädä pidemmäksi aikaa. Outo ajatus, mutta vitut. Pidän kaikesta oudosta, luovuuteni on deathmetallia, ensi kurssissa aloitan savenvalannan, ihan koulussakin.
"Juu päivää maailma, meillä on vihtoja eli bunches of birch branches. Niillä sitten ruoskitaan toisia saunassa että veri kiertää ja elämä maistuu. Näin talvisin meillä on auton takakontissa pari säkkiä soraa estämässä tieltä lipsumista. Syyt ovat pääpiirteissään samat kuin vihtomisessa, heh."
Tietysti käytän melkein koko kaksi tuntia ennekuin pääsen kysymykseen jostain vitun toivotusta ja ei-toivotusta käytöksestä kahden eri kulttuurin kommunikoidessa. Esittele ainakin kolme teoriaa. tuherran jotain ajankäytöstä ja skandinaavisesta täsmällisyydestä ja vittu jostain values, beliefs, language, identifiable, percive context, sosiorelational, multicultural, ratiritirallaa. Kyllä tämä on ihan tärkeää asiaa, mutta miksi minun pitää jankuttaa näitä. Kurssilla ei tehty yhtään sammakkovetoa pinnan alle pääsemiseksi, miksi sitä pitäisi sitten yrittää kokeessa. Paremmin se menee kuin luulisi, luulen. Paremmin se menee kuin Sevdalla, joka myöhästyy kokeesta sen puoli tuntia. Hollannissa siitä saa suoran hylätyn. Täsmällisyys on upea homma. Sevda oli kurssin ehkä aktiivisin oppilas, sääli jos hommat kosahtaa tuollaiseen.
Kämpillä odottaa Short Stayn Catherine. Juu päivää! Tulin tekemään hygieniatarkastuksen! Siinä sitten katsellaan parveketta(olen tyhjentänyt tuhkiksen), keittiötä(olen heittänyt lattialla maanneet vanhat astiat roskiin, siis edellisten jättämät vanhat)ja sitten vessan lattiaa.
Catherine: Tämän voisi pyyhkiä ja lavuaarin pestä, mutta onneksi pönttö on sentään pesty...Onko sinulla mitään valitettavaa?
Otto: No tuossa eräänä päivänä olin odottanut vuoroani päästä tähän pytylle jo jonkin aikaa...ja lopulta pääsinkin. Kuulin oven läpi että Javier teki lähtöä Gabriellan saatellessa sitä ovelle. Ajattelin että odotan tässä nyt hetken, vaikka yleensä laitan hanan päälle luodakseni hivenen yksityisyyttä. Yleensä kun lähdetään se on heippa, moikka, hyvässä lykyssä nopea suukkoa ja ovi kiinni. Eikä mitään saatanan puolen tunnin lirkuttelua ja perään huutelua ja takaisin tulemista ja lisää suutelun moiskintaa. Siinä minä sitten pidättelin ja tuumiskelin miten toimia. Jos vähän raottaisin ovea ja huomauttaisin että "Lopettakaa nyt vittu soikoon se kuhertelu, eihän täällä kuule ihminen edes omaa paskantamistaan! Mutta toisaalta, enhän minä halunnut heitä häiritä...ja tämä aie säteili alati kasvavana tuskana. Jos toisaalta antaisi mennä kurista, saattaisi heidän hetkestään tulla aavistuksen kiusallinen. Joten siinähän olin kuin impotentti ilotalossa, piinattuna ja hämilläni. En nyt tiedä onko tämä varsinainen valitus, mutta tuli nyt tästä pöntöstä mieleen.
Läpäisemme hygieniakokeen, hurraa. Pesukonetta pitäisi kuulemma käyttää tyhjänä yms. Ihmettelen miksi meiltä vaaditaan puhtautta pyttyyn, vaikka koko kämppä oli elokuussa kuin sikala pommin jäljiltä.
Catherine: Joo katsos, palkkasimme siivousfirman...mutta huomasimme että ne palkkaavat 16-vuotiaita jätkiä kadulta, sellaisia jotka ovat "on their way to jail"...ne ei sitten tainneetkaan siivota täällä. Mutta asiaan tulee parannus tammikuun aikana. Teen silloin uudet hygieniakokeet."
Tammikuun aikana tilanne paranee siinäkin suhteessa, että muutan täältä takaisin Vantaalle. Jo siis muutan, saa nähdä miten tentti menee läpi. Jos feilaan, saan jäädä pidemmäksi aikaa. Outo ajatus, mutta vitut. Pidän kaikesta oudosta, luovuuteni on deathmetallia, ensi kurssissa aloitan savenvalannan, ihan koulussakin.
nahkaBaletissa
Lomaviikko kuluu kuten muutkin viikot. Kokeeseen pitäisi lukea, kässäriä kirjoittaa, oliko mulla joku raportti vielä tekemättä häh? Eilen kokeilin tavata ihmisiä aivan suunnitelmallisesti. Olen kahden vaiheilla järjestää illanistujaiset täällä, mutta jotenkin päivä valuu ohi. En jaksa alkaa ruuanlaittoon tai muuhun hääräämiseen. Kunhan facebook-chattaillaan että mitäköhän pitäisi muiden vaihtareiden kanssa. Lopulta päädymme Paddysiin katsomaan fudista. No emmekäs päädykään, koska paikassa on Halloween-ilta eikä siellä mahdu istumaan eikä ottelusta kuule mitään. Pyöräilemme Big Beniin, jossa sentään mahtuu istumaan. Big Benissäkin on Halloween-ilta, se merkitsee noidanhattuja ja Scatmania, ottelusta ei kuule mitään.
Tauolla tilanne on Barcelona 2 - Sevilla 0, on spekuloinninn aika. Javier kysyy minulta ja Ethanilta mitä luulemme hollantilaisten kommentaattoreiden sanovan. Ethan luulee heidän puhuvan siitä miten hyvä Barca on ja ehkä Sevillan puolustajan saamasta punaisesta kortista. Minä sanon kommentaattoreiden valittavan sitä miten suru ja alkoholi syövyttävät kauneuden heidän seksittömästä elämästään. Miten he halusivat nuorina tulla kuvataiteilijoiksi, löytää sielunveljiä, ehkä tavata mukava tyttö....ja nyt he jupisevat studioon teljettyinä miljonäärien kantapääkikoista. Miten helvetissä näin pääsi käymään!? Äiti, paleltaa!
Errm..What?
Se on upea tunne kun kannkunen muuttuu uudeksi hutikaksi. Se on vapautta se. Vapautusta harmaasta ja kylmästä järjestä, vapautusta tarpeesta tulla ymmärretyksi, vapautta kolmannesta tarkennuksesta. Krapulapöpinäni on kuitenkin vähän turhan luovaa deathmetallia Javierille. Vaihdan kysyjän rooliin, kyselen Barcasta, hänen kaupunkinsa joukkueesta. Javier sanoo olevansa Perse. Barcan fanit kutsuvat itseään perseiksi. Jotenkin se liittyy viime vuosisadan alkuun, hieman harvempiin stadionrakenteisiin ja siihen miltä homma ulkopuolelta näytti. Sanon että Vantaalla seurat menevät konkkaan ennekuin fanit ehtivät antaa itselleen lempinimiä. Ja parhaissa matseissa käy se kolme-neljätuhatta siinä missä Barcan stadion vetää 85tuhatta. Mutta minäpä tiedän kuka suomalainen on pelannut Barcelonassa ja Javi ei. Hahaa, maakortti on valteista valtein. En koeta kertoa että Jari Litmanen sai patsaan ja putosi divariin samana syksynä, ei se vaan onnistuisi. Se on vähän kuin syöttäisi kotiläksynsä koiralleen. Teon järjettömyyden aiheuttama huvittuneisuus vaihtuu suonta iskevään turhautumiseen aivan liian nopeasti.
Ainoa toivottua hilpeyttä aiheuttava juttuni on kertoa miten minä ja Ethan puhuimme jalkapallosta ja miten ymmärsimme toisiamme vaikka toiselle Villareal lausutaan "illahaal". Jos R-kirjainta ei edes kuule, se on varmaan hankala lausua. Totta kai minun pitää saada Ethan lausumaan "Perkele!" yms. Samaa L:än tikahtumista se on. Mutta eipä lähde minultakaan tämä hollannin G-kirjain. Hroo? Hryr?
Kotona koetan keksiä jotain sopivaa sutkautusta erääseen uutiseen. Haluan oikein hauskan statuksen ja paljon suopeita liketyksiä. Kirjoitan "Tämähän on SKANDAALI!" ja "Voimia omaisille:´("...mutta jätän postaamatta. Hihitän vaan itsekseni, pimeässä, sotkuisessa huoneessa. Inhimillinen tragedia se on tässäkin keskiössä.
Tauolla tilanne on Barcelona 2 - Sevilla 0, on spekuloinninn aika. Javier kysyy minulta ja Ethanilta mitä luulemme hollantilaisten kommentaattoreiden sanovan. Ethan luulee heidän puhuvan siitä miten hyvä Barca on ja ehkä Sevillan puolustajan saamasta punaisesta kortista. Minä sanon kommentaattoreiden valittavan sitä miten suru ja alkoholi syövyttävät kauneuden heidän seksittömästä elämästään. Miten he halusivat nuorina tulla kuvataiteilijoiksi, löytää sielunveljiä, ehkä tavata mukava tyttö....ja nyt he jupisevat studioon teljettyinä miljonäärien kantapääkikoista. Miten helvetissä näin pääsi käymään!? Äiti, paleltaa!
Errm..What?
Se on upea tunne kun kannkunen muuttuu uudeksi hutikaksi. Se on vapautta se. Vapautusta harmaasta ja kylmästä järjestä, vapautusta tarpeesta tulla ymmärretyksi, vapautta kolmannesta tarkennuksesta. Krapulapöpinäni on kuitenkin vähän turhan luovaa deathmetallia Javierille. Vaihdan kysyjän rooliin, kyselen Barcasta, hänen kaupunkinsa joukkueesta. Javier sanoo olevansa Perse. Barcan fanit kutsuvat itseään perseiksi. Jotenkin se liittyy viime vuosisadan alkuun, hieman harvempiin stadionrakenteisiin ja siihen miltä homma ulkopuolelta näytti. Sanon että Vantaalla seurat menevät konkkaan ennekuin fanit ehtivät antaa itselleen lempinimiä. Ja parhaissa matseissa käy se kolme-neljätuhatta siinä missä Barcan stadion vetää 85tuhatta. Mutta minäpä tiedän kuka suomalainen on pelannut Barcelonassa ja Javi ei. Hahaa, maakortti on valteista valtein. En koeta kertoa että Jari Litmanen sai patsaan ja putosi divariin samana syksynä, ei se vaan onnistuisi. Se on vähän kuin syöttäisi kotiläksynsä koiralleen. Teon järjettömyyden aiheuttama huvittuneisuus vaihtuu suonta iskevään turhautumiseen aivan liian nopeasti.
Ainoa toivottua hilpeyttä aiheuttava juttuni on kertoa miten minä ja Ethan puhuimme jalkapallosta ja miten ymmärsimme toisiamme vaikka toiselle Villareal lausutaan "illahaal". Jos R-kirjainta ei edes kuule, se on varmaan hankala lausua. Totta kai minun pitää saada Ethan lausumaan "Perkele!" yms. Samaa L:än tikahtumista se on. Mutta eipä lähde minultakaan tämä hollannin G-kirjain. Hroo? Hryr?
Kotona koetan keksiä jotain sopivaa sutkautusta erääseen uutiseen. Haluan oikein hauskan statuksen ja paljon suopeita liketyksiä. Kirjoitan "Tämähän on SKANDAALI!" ja "Voimia omaisille:´("...mutta jätän postaamatta. Hihitän vaan itsekseni, pimeässä, sotkuisessa huoneessa. Inhimillinen tragedia se on tässäkin keskiössä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)