Sumuista uutta vuotta

Hollanti on harmaa, todella. Eilen oli vielä lunta ja jäätä, tänään ei. Muhkea usvavaippa nielee talot tien toisella puolella. Pidin eilen isänmaalliset SUOMI PERKELE-juhlat. odotin paikalle viittätoista ihmistä, viisikymmentä tuli, peruslätkä.

No mitä lihapullia, perunasalaattia, kaalisalaattia, valkosipulipatonkia ja muiden maiden herkkuja. Olutta, viiniä ja tietenkin votkaa. Paikalle saapui myös joitain kuukausia sitten tapaamani Lotta Espoosta. Mahtavaa löytää näihin juhliin juttukaveriksi toinen about kolmekymppinen pk-seudulta. Roba sitä, Kallio tätä. Ja jengi tulee viereen ihan vaan ihmetelemään että vittu mikä kieli. Mukava tyyppi tämä Lotta ja asuu yllättäen aivan naapurissa. Jejee.

Bileisiin, tai no alunperin mainostin näitä hangover dinner-nimellä, puski aivan tuntematontakin jengiä. Mitäpä siitä, heikunkeikun, kai ne oli jonkun tuttuja eikä kukaan mitään rikkonut. No pari lasia, mutta näitähän sattuu. Oli se jännä tunne jauhaa basaa yöllä kämpillä viiden ihmisen kanssa joiden yhdenkään nimeä en tiennyt. Odottelivat kyytiä ja minä sitä että saisin talon tyhjäksi. Jättivät minulle pussin pähkinöitä, mikä tietysti on tosi aina tosi kiva. Epäilen että sama posse toi ne kaksi kiloa ranskalaisia, jotka siivosin aamulla keittiön pesualtaasta. Lattia on taas purukumia ja yhtään puhdasta astiaa ei ole, mutta hittojakos tässä. Loppuillasta minua syytettiin myös liian vähäisestä seremoniamestaroinnista. Sanoin kerran kaikille, että tuossa safkat, tuossa lautaset, tuossa mikro, tuossa kori kaljaa, go ahead. Ilmeisesti näitä pitää paimentaa enemmän, mutta näytti se ruoka kelpaavan näinkin. Jotenkin on luonteevastaista pitää mitään isoja puheita. Ja nää edelleen huutaa kaiken mitä ne haluaa välittää, jotenkin ei huvita alkaa karjua siihen väliin että huomio huomio nyt saa syödä.

You are always just "whatever man", toruu Albert. Suzannellakin on jotain mutistavaa, ties mistä. Sanon että haluan suudella, enkä kuunnella mitään toisarvoista pölinää. Juu ei, juu ei. Ei ne lihapullat ihan niin hyviä ole.

Onneksi on terveys

Palataanpa hetkeksi itsenäisyyspäivään. Kiertelin Jiin kanssa Primera-kioskeja TNT-kuittini kanssa. Tilauksessa oli Suomen-lippu ja muuta kansallismateriaalia, fazerin sinistä, ruisleipää. Meitä neuvottiin aina vain seuraavalle ovelle. TNT:ltä tullut lappu oli kokonaan hollanniksi. Viides paikka oli oikea, noin kolme kilometriä aloituspaikasta. Sain paketin käteeni.

TNT ukko: Do you have some kind of ID?
Otto Tiksistä: joo siis...student card with photo?
TNT: Passport only, sorry.
Otto Tiksistä: Hmm...its 17.49...I cant make it to home and back before six. Can I leave some deposit and get the packet? There is a Finlands flag and its our national day.
TNT: Sorry
Otto Tiksistä: Vitun äijä saatana...well, I have to come back.

Nooh, sanotaan tasapuolisuuden nimissä että tässä on ollut aikaa hakea se vitun paketti. Ja joo, tavallaan melkein unohdin. Paitsi että tänään lähdin sotkemman takaisin puljulle, passini kanssa. Pidän huomenna SUOMI PERKELE-juhlat.

TNT: We dont have it anymore. We send it back.
Otto Tiksistä: What?
TNT: We send it back. Sorry. It was here, but we send it back. It was here for weeks.
Otto Tiksistä: Where does it say, in this dutch written paper, when it goes back?
TNT: It does not. But we did. Its our policy.
Otto Tiksistä: Do you remember me, you did not give it to me last time?
TNT: Yes. Sorry.
Otto Tiksistä:!!!!¤#¤%vitt#?/%

Yksilö ei voi loputtomasti niellä kaikkea. Sen haluaisin polttaa TNT äijän otsaan. Mutta mikä tahansa terrorismi-päälle sylkeminen-jalan katkaisu-paskan heittäminen ala Jumalan Teatteri on lopulta vaan kusista siivottavaa jollekin toiselle yhtä turhautuneelle ja vähävaraiselle yksilölle kuin minä. Köyhä köyhän haukut saa, tralalaa. Otto, lapsia kuolee nälkään, naisia raiskataan ja miehiä lähetetään kuolemaan yhtiöiden ylläpitämiin sotiin satoja ja tuhansia siinä ajassa mitä raivoat menetetystä rekvisiitasta huomiseen SUOMI PERKELE-juhlaasi. Get a grip, lasissa on viiniä, sielussa vielä pehmeitä kohtia.

Iniestan voittomaali syntyi pelikellon käydessä 116.minuuttia. Tappio MM-finaalissa oli Hollannille järjestyksessään kolmas.

Tulppaaniliigan joulu

Eihän se joulu ihan samanlainen täällä ole. Kaupunki ei hiljene mitenkään merkittävästi, jouluvaloa ja krääsää on vähemmän kuin Suomessa. Ehkä se Sinterklaas on näille kovempi juttu. Jäljelle jääneet Eramus-tyypit pitävät joulujuhlaa toisen perään. Saan lahjaksi pullotelineen, annan espanjalaiselle Glorialle dinosauruksen puisessa häkissä, vedin hänen nimensä pussista arvonnassa. Glorian poikaystävällä Josella syntymäpäivät 23.joulukuuta, hän saa laulun ja pullon shampanjaa. Jose kuvittelee voittaneensa Katalonian rallin ja roiskii pullonsa juhlayleisön päälle. Valintani pukeutua vaaleansiniseen kauluspaitaan osoittautuu vääräksi.

Eurooppalaiseen hauskanpitoon kuuluvat riparileirillä(ilmeisesti)pelattavat pelit.Pelikorttia imetään suuta vasten niin että suhisee ja sitten se pitää siirtää vieressä istuvan huulille. Yhtä onnekasta pyöritetään side silmillä ja sen jälkeen sen pitää jahdata sokkona muita. Jos sokko saan jonkun kiinni, sen pitää vielä tunnustella itselleen selväksi kenet sai kiinni. Yritän sillee pikkasen olla syrjemmällä, mutta eihän se nyt ihan onnistu. Minut saadaan kiinni ja tunnistetaan, jonka jälkeen vasta kerrotaan säännöt. Alberto sitoo kaulaliinan, pyörittää ja koettaa sitten päästä karkuun. Eihän se nyt ihan onnistu.

Alberto Valenciasta: Fuck you man! You cheat!
Otto Tiksistä: Its a fast game, Alberto...

Myöhemmin yöstä vetäydyn Kanaalstraatin opiskelijatalon keittiöön hieman rauhallisempien juhlijoiden kanssa. Alkaa ihan naurattaakin, erasmushetkiä parhaasta päästä. Viininmaistelua ja tarinointia, siitä minä pidän. Kyllä sitä kestääkin aina aamukuuteen.

Sama toistuu jouluaattona. Yritän ehdottaa että pidämme juhlat tyhjässä ja isohkossa, jopa uunilla varustetussa, runsaasti astioita sisältävässä asunnossani. Glorialla on juuri ihanan jouluinen pöytäliina, joten juhlat ovat hänen ja Josen kaukaisessa, pienessä kerhohuoneessa. Gloria ja Jose hehkuttavat miten paljon ruokaa, viiniä ja joulumieltä heidän luonaan tulee olemaan. Minä annan tässä periksi, kunhan nyt jossain on jotain.

Pari tuntia ennen juhlia facebookkiin tulee viesti. Juhlien sijainti on muuttunut Kanaalstraatille. Tekaisen jotkut pekoni-lihapullat ja polkaisen paikalle. Keittiön ovessa varoitetaan jättämästä ruokaa lojumaan pöydälle, rottien takia. Keittiön pöydän ääressä aterioidaan. Kukaan ei tarjoa hiljaiselle suomalaiselle lautasta tai haarukkaa, lihapullat viedään kyllä toiselle puolelle pöytää. Löydän välineet kyllä jostain kaapista, lomille lähteneet opiskelijat eivät ole onnistuneet kätkemään kaikkea. Tunnelma on ikäänkuin semi-jouluinen. Musiikki on Nirvanaa, Oasista ja Robbieta. Run DMC:n X-mas in Hollis soitetaan kun pyytää kolmesti. Gloria ja Jose eivät ole paikalla, ovat kuulemma purkaneet kihlauksensa ja lähteneet eri lennoilla kohti Madridia.

Sitten laiteaan joku julkkis lapulla otsaan ja kysellään "Kuka minä olen", vittu oikein eksistenssi-peli jouluna. No vitsit sikseen. Annan turkkilaiselle otsaan Lucky Luken. Omani on näyttelijä, amerikkalainen, Oscar-voittaja, puhuu pallolle...aika helpoksi se täällä tehdään joo. Turkkilainen tietää vihjeiden Lucky Luken, mutta vain turkkilaisella nimellään. Eli sillä ainoalla oikealla, hei. Liettualainen tyttö ei ole kuullutkaan Bambista. Jaksan seuraavaa peliä eli kortin suutelua aikansa. Vieressäni istuva Adi ei oikein välittäisi tuoda huuliaan lähelleni. Eikä sen niin väliäkään, mutta se tekee minusta pelin keskipisteen tai jonkun antimagneetin. Alan murista Adille aina kun hän imee korttia, täytyy sanoa se on ilmeisen häiritsevää hänen suoritukselleen. Lähden kotiin katsomaan Paavin kuulumiset.

Tänään Gloria ja Jose ovat palanneet yhteen ja Leeuwardeniin. He selittelevät riitaansa facebookissa ja kaikki symppaavat, emppaavat ja elävät mukana. Kommentoin että "love is rollercoaster...where is the food?"

Eikä siihen kukaan vastaa. Ovat perkeleet syöneet kaiken. Tämä se on jumalauta maailmakuva niin mikro-kuin makrotasolla. Kaikki energia menee riitelyyn, hävittäjien bensaan, yhden pettymyksen takomisessa toiseksi. Silti tälle kaikelle saa nauraa.

Porkkanalaatikkoa tekee mieli, siis teen. Paluulentoakin voisi alkaa etsiä.

Hauskaa lentoa, älä kerro huumeista

NHL:n opiskelijalehti haluaa haastatella minua. Luistelen fillarilla koululle, lumisade on jäätynyt tienpintaan. Olen alkanut olla tasaisesti hieman myöhässä kaikesta, kääntämisen arvoinen trendi. Koulun mediateekin ovella minua odottaa Lieke, ehkä reilu parikymppinen hollantilaistyttö. Tämä homma sovittiin eilen puhelimessa, kesken kuvausten. Odotin joko pyöreäkasvoista Liekeä Comaprative Media-kurssilta tai jäätävän hyvännäköistä blondi-Liekeä hollantilaisten vaihtareiden ja Erasmus-tyyppien tapaamisesta. Toimittaja-Liekeä en tapaamisesta muista, mutta hän kuulemma muistaa minut. Ehkä siksi että on viettynyt oman vaihtovuotensa Helsingissä, suomi on sillee päällä.

32 vuotta ja vielä opiskelet!

Hyvä aloitus Liekeltä. Olen kuulemma nuoremman näköinen, että siis ota kohteliaisuutena joo kröhöm. Nyt en ainakaan ota pipoa takaraivolta. Haluan olla Tiksin B-boy, mutta en ole, se myönnettäköön. Lieke kysyy asumisestani ja sitten italoista. Kerron että viihdyn, mutta tiettyjä eroja on käsityksessä kodinhoidosta. Erikseen kehoitettuna mainitsen tiskaus-allergian ja roskienvienti-fobian. Kertoilen vähän mitän olen tehnyt, missä käynyt, miltä tuntuu Hollannissa.

Taas tulee se liikaa yrittämisen synti. Yritän kertoa miten Hollanti näyttäytyy kansalaisvaikuttamisen ja demokratian luvattuna maana, mutta onkin pienen kaupungin sisältä katsottuna paljon konservatiivisempi maa kuin oletin. Tai että vaikuttaa että te hollantilaiset olette vähän kyllästyneet tähän euroopan hipit-leimaanne, että kovempi linja olisi kivempi? Ja ne Sinterklaasin plankkinaama apurit, vittu oikeasti.

Miksi aina kuvittelen että sensuroimaton ajatuksen puhuminen/kirjoittaminen on jotenkin tärkeää tai minun missioni?

Kerron myös että hollantilaisopiskelijat suhtautuvat opettajien kritiikkiin aina
henkilökohtaisesti. Että jos ryhmä ei tee mitään kuukauteen paitsi toistelee samoja selityksiä ja jos se sanotaan ääneen, se on törkeän epäreilua vittuilua. Ihmettelen sitä hollantilaisten käsitystä että Hollanti on maailman kiistämätön napa, koska se on vaan niin vierasta ajattelua takarivin suomalaisille. Kehun tätä aikaa, sen avartavaa vaikutusta maailmankuvaani, hollantilaisia pyöräkaistoja. Haastattelun jälkeen sovimme Lieken kanssa että kohtaamme facebookissa. Lieke vaikuttaa jotenkin hengästyneeltä. Pyydän saada lehden kun se julkaistaan huhtikuusssa, Lieke sanoo että "mutta se on hollaniksi". On pakko tarjoilla vielä fakta että minua on haastatelutu myös ruotsiksi Ny Tid-lehteen, ostetun novellin kylkeen. Osaan kirjoittaa, rakastakaa minua.

Haastattelun päätteeksi puhumme Hollanin kannabis-turismista. Yritän saada selville, onko sen paheksuntaan muitakin kuin moraalisia syitä. Sanon lauseen " it takes more to get to paradise than legal weed". Lieke on otettu. Hollantilaiset tuntuvat todella kammoavan muiden maiden kuvaa Hollannista loputtomana huumeparatiisina. Heikko kansallinen itsetunto, anyone?


Joululoma on alkanut. Taidan vähän matkustella. BRB.

Niin se elämä

Istumme editointihuoneessa Dianan, Adin ja Teijan kanssa. Eilen kuvaamme materiaali ei näytä yhtään Citizen Kanelta, Tupla-Uunolta tai edes Nakelta. Naiset ovat ärtyneitä. Miksi Otto on kuvannut niin paljon, miksi kamera heiluu, miksei koko hommaa suunniteltu paremmin. Näinä hetkinä tuntee kahdenlaisesti. Tavallaan tekisi mieli sanoa että tätä minä koetin käsispalaverissa sanoa. Antaisitte hösät minun ohjata tai edes puhua lauseeni loppuun. Toisaalta vaan hymyilyttää hiljaa. Näiden on pakko tehdä itse omat virheensä, nähdä ne nyt ja tuntea halua tehdä paremmin. Se on oppimista. Ja kyllä itseltäkin unohtui se vähä mitä kuvaamisesta tiesi, suttua se on, tripod aina ja aina. Kuvakäsis ja sen noudattaminen tripla-aina.

Naiset eivät myökään pidä lyhärille kirjoittamastani lopusta. Halusin tehdä pienen monologin, jossa löpisen kameralle miten kaikki ihmiset ovat erilaisia ja so fuckin special. Väliin leikataan otoksia jossa ryhmämme naiset haukkuvat kässäriäni, ulkonäköäni ja erityisesti rakastajan taitojani. Tyyliin näin...

APPLES WITH MESSAGES... ONE OF THEM FALLS AND ROUNDS TOWARDS OTTO AND THE CAMERA FOLLOWS IT. IT HAS A SMILE OR SOME TEXT ON IT. IT ARRIVES TO THE FEET OF OTTO AND HE GRABS IT AND HE SAYS THE FOLLOWING.

OTTO: Quite a strange story, of these three young girls...but you may wonder who am I and whats up with these apples. As you can see every apple is special and so are all the people. I want to tell people they are special and make them happy..

Adi: His apples taste like shit! They made me vomit!

Otto: This apple is promise of that something good will happen…

Diana: He promised us a good script for our film… But this…this is just weird non-sense! Not funny!

Otto: With these apples I want to spread the message of love and understanding. I think that whats life is supposed to be about…

Magaly: He is the worst lover! I could not feel a thing! Fuck your apples, man! Boo!

Otto: Its not good, but it is what I do. People, life is an apple for you to paint a smile on. And then to bite.

Niin joo, olemme Teijan kanssa piirrelleet omenille kasvoja ja ne ovat esillä tässäkin tuotannossa. Istuin Leeuwardenin kauppakadulle tarjoilemaan niitä ihmisille laukkuni päältä. En oikein kehdannut ojennella niitä ihmisille, oli ne kuitenkin kolme viikkoa vanhoja. Erityisesti Teijan piirtämä silmämuna oli kuivunut uurteiseksi, siinä oli jo biotaiteen tunnusmerkkejä. Joku vanha nainen kävi sanomassa sanan Arte. Myönsin näin olevan. Ajattelin että olisi mukava jos osaisi laulaa. Täältä alhaalta olisi hauskaa päästellä. Olisi se varmaan häiritsevääkin, mutta kuka tietää, ehkä hyvä niin.

Naiset sanovat että eivät käsitä loppua ja että se rikkoo elokuvan harmonian. Lupaan kirjoittaa uuden lopun ja toivotan hyvät joulut, palataan, halataan. Nämä ovat iloisia ja energisiä ihmisiä, pidän heistä todella. Sellaisia asioita kuin yllätyksellisyys tai konflikti en osaa heille perustella, mutta onko tuolla nyt niin väliä?

Kuinka kuvaamme mielikuvitusystävän?

En ole blogaillut ihan hetkeen. On ollut muuta. Eikä kukaan edes kommentoi, saatana. Suomalaiset ovat näin, kysy jotain niin vastaan. En kyllä itsekään kommentoi blogeja, luen kyllä jotain.

Espanjalainen tyttö nimeltä Diana nuolee kämmentäni. Siinä, mielikuva. Olen estänyt hänen puhumisensa ja hän mitä ilmeisemmin pitää siitä. Olemme kolmikerroksisessa coffeeshopissa suunnittelemassa elokuvaa. Paikalla on bulgaari-Adi ja suomalainen Teija. Jotain hassuttelua pitäisi kuvata huomenna ja kutsua sitä lyhytelokuvaksi. Diana on ihastuttava, järisyttävä papupata. yritän tehdä jonkinlaista selkoa huomisesta kuvauksesta, äänistä, voice-overeista, ajoista paikoista, onko kukaan varannut kameraa, mitä helvettiä me huomenna teemme. Naiset haluat minun pukeutuvan tutu-hameeseen ja ihmettelevät mistä sen voisi hoitaa huomiseksi. Sellainen työnjako meillä, noooh. Olisin pyytänyt Dianan ulos kuukausia sitten mutta pelkään luonnonlapsia. Ne tekevät ritsis-rätsis Oton sydämelle. Aina ja ihan sama että tarkoituksella vai ei. Sama ylös-alas-vielä alemmas tapahtuu. Mitä tahansa tässä nyt sanon, loppuvaihtooni tulee kuulumaan jotain vaivaannutavaa ja puhdasta tämän naisen seurassa. Tunnen sen kuten tuntee reumapotilas ukkosen lähestyvän. Teija haluaa kuvata itsensä dinosaurus-asussa ja kertoa tarinan missä mielikuva ystävä estää hänen itsemurhansa. Minä haluaisin lojua sohvalla äitini talossa ja kritisoida tv-ohjelmia pienessä punaviinissä. Joulu menee täällä, vähän on jo ikävä Vantaalle. Sanon etten aio jatkaa lausettani niin kauan kuin Diana nuolee kämmentäni, Diana valittaa että se maistuu suolaiselta. Hah! I wish I had a dollar everytime...

Paras kaverini Jii tosiaan kävi viikon verran. Ensin aivan järkyttävä säätö damissa, lennot, junat. kaikki myöhässä kun vähän tuuppasi lunta. Jäimme damiin yöksi Jiin kaverille. Jumalauta jos kaverin nimi on Yrjänä Rankka, niin mitä minä pystyn hänestä sanomaan. Risuparta koodaaja, jonka yleistieto pyyhkii puolella suomea pöytää. Sellisti joka dokasi Jaco Pastoriuksen poikien kanssa. Selviytyjä Damissa, upea kaveri. Hakkeroi itsensä Valkoiseen Taloon 80-luvun A-Studiossa, tarina kertoo, minä en tiedä.Total respect.

Jii istui viikon olohuoneeni sohvalla ja editoi demoaan. Söi kerran kahdessa päivässä, nukkui jos erikseen ehdotti. Lääkkeet mitä valtio kustantaa...ne ovat aika huikeita troppeja nykyään. Toivon että demosta tulee hyvä. Kyllähän tuollainen niskalimailu on tavallaan inspiroivaa katseltavaa. Voisihan sitä itsekin kirjoittaa enemmän, ilman sen suurempaa tavoitetta tai foorumia. Panna haisemaan, tuottaa tekstiä ihan perkeleesti, hengittää täysin keuhkoin, sotia, kaatua ja sotia lisää.

Toisaalta olisin halunnut toisen suomalaisen seikkailijan jakamaan tätä kaikkea absurdia väärinymmärrystä, mutta minkäs teet. Ihminen tekee onnensa itse ja haistaa sielutoverinsa yli kansallisten rajojen. Diana kutsui minut kotiinsa suunnittelemaan elokuvaa koko yöksi. Se, että istun tässä kämpillä blogailemassa, on hetki hetkeltä kestämättömämpi ratkaisu.

Olen uskomaton hölmö. Mutta avaan portteja, katso vaan.

Puhaltaa

Onko Otto koskaan iloinen, oli kaverin kihlattu kysynyt. Tämä kysymys heräsi hänen luettuaan kolumnejani UG-lehdestä. Kaveri oli vastannut ei koskaan. Jännä kysymys sinänsä, olen kyllä toisinaan iloinen, mutta tuskinpa kirjoitan siitä koskaan. Uskon siihen Palahniukin neuvoon kirjoittaa asioista jotka kauhistuttavat minua. En oikein näe miksi miksi ihmiset postaavat facebookissa olevansa onnellisia. Uskon että he ovat, mutta mikä pointti sen kertomisessa on. Hyvä on hyvää, tykätään, painetaan likeä, laitetaan hymiö perään. Minä haluan saada ihmiset nauramaan kauhulleen ja surulleen, koska se on minun tapani selviytyä ja uskon että voin levittää tuota selviytymistä. Useat ihmiset tuntuvat ajattelevan että olen pelkkä sadistinen kulli. Mut emmä hei oooo.

Stevie Ann oli aikasen hyvä. Aluksi se oli sellaista hollannin Irinaa mutta sitten lähti enemmän roots-linjalle, vähä kuin vanhaa zztoppia. Ja komea ääni Steviellä on, ei nyt mikään Macy Gray, mutta silti. Keikan paras hetki oli seuraava. Stevie tuli encoreen esittämään One Year of Love-biisin. Jostain syystä artisti päättikin istua lavan reunalle, eikä laulaa seisaaltaan mikkiin. Mitä seurasi? Sitzen, sitzen! Miltei koko yleisö istui lattialle kuuntelemaan hipihiljaa. Näin se yleisö otetaan.

Suze tosin ei istunut. Kävimme yllättävän hyvän keskustelun ennen keikkaa. Näistä romanttisista aiheista on muuten helpompi puhua englanniksi kuin suomeksi. Ei sillee takerru kurkkuun mikään you are special and I want to be with you. Kunhan sanoa losauttaa. Toisaalta on parempi pitää yksinkertaisena. Yrittäessäni sanoa että ongelman tekeminen ikäerosta on sama kuin minä sanoisin että Suus, muuten hyvä, mutta olet niin helkkarin lyhyt. Että on aika perseestä antaa joku syy mille toinen ei voi mitään ja joka on ollut tiedossa kaiken aikaa. "Mä olen hollantilaiseksi lyhyt, mutta en verrattuna italialaisiin". Miksi ihastun aina täysiin törppöihin,en tiedä, kai se on osa sitä isompaa kokonaisuutta. Mutta tämän tietyn ilman puhdistuksen ja anteeksi pyytelyn jälkeen iltamme oli parhaita tämän astisista, paljon koskettelua ja naurua tiedättekö. Vaikea uskoa että suhteemme oli tässä. Pidän teidät informoituina, jos tässä vielä jotain syntyy.

Voisin kertoa keilaamisesta ja koulusta, mutta jätetään seuraavaan postiin. Kaikki on aika hyvin nyt, paitsi että pitäisi hieman kirjoitella koulujuttuja. Mieluummin sitä toki haukkuisi maikkoja ja pähkisi rakkauelämäänsä, ihminen on sellainen. Paras kaveri lunasti itsensä ja luopui Damin keikasta. Oli tulossa suoraan tänne Leeuwardeniin, mutta Finskin ahneus pilaa senkin. Toinen paras kaveri tulee sassilla, jos tulee. tämä on herkkä systeemi, tämä maailma.