Niin se elämä

Istumme editointihuoneessa Dianan, Adin ja Teijan kanssa. Eilen kuvaamme materiaali ei näytä yhtään Citizen Kanelta, Tupla-Uunolta tai edes Nakelta. Naiset ovat ärtyneitä. Miksi Otto on kuvannut niin paljon, miksi kamera heiluu, miksei koko hommaa suunniteltu paremmin. Näinä hetkinä tuntee kahdenlaisesti. Tavallaan tekisi mieli sanoa että tätä minä koetin käsispalaverissa sanoa. Antaisitte hösät minun ohjata tai edes puhua lauseeni loppuun. Toisaalta vaan hymyilyttää hiljaa. Näiden on pakko tehdä itse omat virheensä, nähdä ne nyt ja tuntea halua tehdä paremmin. Se on oppimista. Ja kyllä itseltäkin unohtui se vähä mitä kuvaamisesta tiesi, suttua se on, tripod aina ja aina. Kuvakäsis ja sen noudattaminen tripla-aina.

Naiset eivät myökään pidä lyhärille kirjoittamastani lopusta. Halusin tehdä pienen monologin, jossa löpisen kameralle miten kaikki ihmiset ovat erilaisia ja so fuckin special. Väliin leikataan otoksia jossa ryhmämme naiset haukkuvat kässäriäni, ulkonäköäni ja erityisesti rakastajan taitojani. Tyyliin näin...

APPLES WITH MESSAGES... ONE OF THEM FALLS AND ROUNDS TOWARDS OTTO AND THE CAMERA FOLLOWS IT. IT HAS A SMILE OR SOME TEXT ON IT. IT ARRIVES TO THE FEET OF OTTO AND HE GRABS IT AND HE SAYS THE FOLLOWING.

OTTO: Quite a strange story, of these three young girls...but you may wonder who am I and whats up with these apples. As you can see every apple is special and so are all the people. I want to tell people they are special and make them happy..

Adi: His apples taste like shit! They made me vomit!

Otto: This apple is promise of that something good will happen…

Diana: He promised us a good script for our film… But this…this is just weird non-sense! Not funny!

Otto: With these apples I want to spread the message of love and understanding. I think that whats life is supposed to be about…

Magaly: He is the worst lover! I could not feel a thing! Fuck your apples, man! Boo!

Otto: Its not good, but it is what I do. People, life is an apple for you to paint a smile on. And then to bite.

Niin joo, olemme Teijan kanssa piirrelleet omenille kasvoja ja ne ovat esillä tässäkin tuotannossa. Istuin Leeuwardenin kauppakadulle tarjoilemaan niitä ihmisille laukkuni päältä. En oikein kehdannut ojennella niitä ihmisille, oli ne kuitenkin kolme viikkoa vanhoja. Erityisesti Teijan piirtämä silmämuna oli kuivunut uurteiseksi, siinä oli jo biotaiteen tunnusmerkkejä. Joku vanha nainen kävi sanomassa sanan Arte. Myönsin näin olevan. Ajattelin että olisi mukava jos osaisi laulaa. Täältä alhaalta olisi hauskaa päästellä. Olisi se varmaan häiritsevääkin, mutta kuka tietää, ehkä hyvä niin.

Naiset sanovat että eivät käsitä loppua ja että se rikkoo elokuvan harmonian. Lupaan kirjoittaa uuden lopun ja toivotan hyvät joulut, palataan, halataan. Nämä ovat iloisia ja energisiä ihmisiä, pidän heistä todella. Sellaisia asioita kuin yllätyksellisyys tai konflikti en osaa heille perustella, mutta onko tuolla nyt niin väliä?