Pahoitteluni että päivitäminen kestää. Järki seisoo, mies sen vierellä.
Mutta siis coffeeshop. Eikä mikä tahansa kahvipuoti vaan Lonely Planetin tai vastaavan mainitsema. Esittää televisio pilvenpolton miten puhtaan hauskana tahansa, sillä on rasittavat puolensa. Yksi on se että neljä aikuista naista jumahtaa täyteen puhumattomuuteen. Itse yritän kysellä naisten taustoista, kertoa ns. hauskoja tarinoita Leeuwardenista ja toki korostaa minkälainen kulttuurivaikuttaja, suoranainen HAHMO olen Suomessa. Tai no kerron Ilmaista-klubista ja runobändi Duo Terveydestä. Jos se on minusta kiinni tuo keskustelun ylläpitäminen varsinkaan englanniksi, ollaan perustavanlaatuisesti vikakiskoilla. Olen muutenkin huomannut että kertomukset joissa esitän itseni putomassa holtittomasti elämän kulissin läpi ovat useimmiten pahennusta herättäviä. Ihmiset alkaa nauraa vähän sillee keskenään..."se on hullu, hahaa". En väitä heidän olevan väärässä, mutta minusta keskiverto-normaali puolustuslinjaansa uskovat ihmiset ovat kuin ranskalaiset toisessa maailmansodassa. Hudaa tulee ja hullut...they just roll with the punches, you know. Minusta on tullut jänskän kaksikielinen, billingual no vitut mitään ole.
Sen sijaan että että naiset arvostaisivat tarinoita Oton hauskasta pölkkypäisyydestä, he tutkivat pöydällä olevaa muovikasvia. Onko tämä oikea vai ei, hmm. Jotenkin se on vaan tyhmää. Sitten seuraa paljon kävelyä nenä kiinni Lonely planetissa, kartassa ja lopulta Blackberryssä. Saksalainen ei vaan sillä lailla mene ja katso ympärilleen, jokaisen liikkeen tulee olla harkittu. Päädymme lopulta ehkä thaimaalaiseen ravintolaan. Naiset tekevät erikoistilauksia...juu ei minulle basilikaa...voiko tämän vaihtaa tuohon...tarjoilija ei välttämättä ihan tajua...ja naiset perääntyvät toiveissaan...ja palaavat niihin. Itse tilaan numeron 28. Siinä on pähkinöitä. Jos eivät omat juttuni oikein kiinnosta, niin kuunnellaan mitä naiset kertovat. Jenkki kertoo että sillä on kaksi sisarta ja ennen se ei hengannut pienemmän kanssa mutta nyt hengaa koska se on vanhempi ja nyt kun se sanoo Hey, sister niin kaksi päätä kääntyy, kelatkaa. Ihmettelen mikseivät laatuohjaajat, kuten Stone tai Scorcese, ole vielä tarttuneet tähän tarinaan. Pienellä kyselyllä saan selville, että hengailu merkitsee lähinnä syömistä, museoita ja lisää syömistä. Museo on kuulemma animal science ja syöminen super cheap. Jenkki-L ei ole kuullutkaan USA:n midterm-vaaleista, joista on kaksi viikkoa. Ihmiset kokevat kiinnostaviksi niin eri asiat, sanotaanko näin.
Puolessa välissä annoksia kaksi naisista huomaa syövänsä toistensa annoksia, toisen tofu on raakaa ja toisen grillattua, katohan. Tämä pelkästään lisää vaivautuneisuutta. Syvimmän hiljaisuuden hetkellä totean "että jos Aki Kaurismäki olisi ohjannut jakson Sinkkuelämää, se olisi jotain tämän kaltaista". Suomalaistaustaiset ymmärtävät että sarkasmintajuni on kuin pysäyttämätön luonnonvoima, muut jatkavat hiljaisuudessa. Ateriointia seuraa lisää harhailua keskustassa. Paras hetki on ehkä se kun naiset päättävät kävelyyn uupuneina ottaa taksin, sulloutuvat kaikki neljä siihen ja kun minä olen tulossa, sanoo kuski ettei ota viittä. Voi kuinka tyytyväisiä ilmeitä:D
Päädymme jollekin terassille juomaan lasit viiniä. Osa naisista alkaa torkkua, lähdemme kohti hotellia. Jotenkin aistin että kuokkimiseni L:n ja H:n huoneessa on vähän elämänlaatua heikentävää, mutta paha enää perääntyä. Viimeisellä vuorolla matkaaminen kohti Leeuwardeni pimeän Hollannin läpi, jossa joukkoliikenteessä ovat päällä melko hämärät eikoisjärjestelyt, ei voi sanoa että nappaa. Saan kaksi peittoa, toisen patjaksi. Täytyy sano että se on aika shamaani tunne nukkua peitto patjana ja kuunnella hostelli-hotellin käytäväelämää. Toinen naisista päästää välillä säpsäyttävän SNORK!-äänen. Nukun silti, tai ainakin aamulla herään.
Aamiainen taitaa olla hotlan valttikortti, se maksaa 17,50 eikä ole juuri mitään. Juon kolmisen kuppia kahvia, syön leivän ja koetan luikkia tieheni, koska olen täällä epävirallisesti. No onhan se epistä, mutta älkää peljätkö, kuitatessaan ulos naiset joutuvat maksamaan minutkin. Toki maksan tuon summan heille. Naiset lähtevät katsomaan arkkitehtuuria, minä lähden kauniihkoon pikkukaupunkiini. Tästä olisi voinut irroittaa usemmankin anekdootin, mutta olkoon, ei se siitä parane.
Minua on tässä viime aikoina askarruttanut sellainen juttu, että miksi kolmikymppisyyttäkin pitää jotenkin teeskennellä? Ihan sama kuin silloin kun siirryttiin ala-asteelta ylä-asteelle. Äkkiä se mopot, rööki ja kovistelu tennarifudiksen ja kukkulan kuninkaan tilalle. Ja vitusti tuhahduksia ja paheksuvia katseita niiden suuntaan, jotka vielä kehtasivat tulla kouluun äidin tekemissä verkkareissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti