Jokaisen lätkän ystävän Amsterdam

Sanotaan että ulkomailla oleskelun parhaita puolia on se, että saa vähän näkökulmaa omaan maahan. Olen saanut käsityksen siitä miltä tuntuu olla ummikko vieraassa kulttuurissa. Se on aikalailla perseestä, tulee sellainen olo että nämä vittuilevat kaikki minulle aivan satavarmasti. Kämpillä voin sentään tulla tänne blogin ääreen solvaamaan muuta maailmaa, mutta ulkona seurassa joutuu vaan miettimään näkyykö naamasta paljonko korpeaa. Toinen asia mihin kiinnittää huomiota on suomalainen suunnitelmallisuus ja viitseliäisyys, josta täällä ei tiedetä tai välitetä.

Amsterdam on ensinäkemältä kaaos. Eikä asiaa auta se, että kaksikerroksinen bussimme ei mahdu ali silloista. Tämä näyttää olevan yllätys hollantilaisille opiskelija-matkanjohtajille. Pääsemme ulos bussista Centralstationin takana, myöhässä. Matkaa Anne Frankin talolle on viitisen minuuttia. Neljänkymmenen hengen ryhmä onnistuu hajoamaan ja eksymään toisistaan. Hollantilaiset ovat pihalla kuin kihniöläiset Kruunuhaassa, kukaan ei tiedä missä on Anne Frankin talo. Sitten soitellaan ja haahuillaan. AF-talon löydyttyä odotetaan sisäänpääsyä reilun puolituntia, hollantilaiset kun eivät ole ilmoittaneet museolle mitään etukäteen.

Itse talo on ahdas ja synkkä, varmaan vaikuttava kirjan lukeneelle, mutta hitusen pitkästyttävä janoiselle ja nälkäiselle suomalaiselle. Kierros talossa kestää ehkä reilun vartin. Natsit olivat sikoja, juutalaiset epäonnisia. Sitten häröillään kohti kanavaristeilyä, on kylmä ja on hiki, flunssa ja auringonpaiste,mikä yhdistelmä. Hollantilaset ohjaavat ihmisryppäitä autojen eteen, kunhan itse pääsevät pujahtamaan nopeasti, autontorvet soivat. Tällä organisointikyvyllä ei ole mikään ihme että Hollanti vallattiin sodassa hupsis vaan. Tapahtumanjärjestäjän sieluni huutaa perkeleitä.

Jokiristeily on yhtä tyhjän kanssa. Selostus tulee nauhalta, kukaan ei kuuntele, edelleen on nälkä, kuuma ja jano. Pystyn haistamaan oman hikeni ja se kyllä ilostuttaa aina kun on kauniita naisia pöydät täynnä. Ihmiset haluavat räpsiä kuvia, taloista, toisistaan, yli lentävistä lentokoneista, ihan mistä tahansa. Ehkä nuoret luulevat että nuoruus kestää ikuisesti, jos sitä kuvaa koko ajan. Jokiristeilyn jälkeen on vapaa-aikaa, hollantilaiset lähtevät "johdattamaan" ihmisiä kohti punaisten lyhtyjen aluetta. Maassa on paskaa, ilmassa yrttiä ja ikkunoissa aika nöhnäisiä prinsessoja. Naisten silmissä on jotain kuollutta. Runoilijansieluni hamuaa kättä jota puristaa.

Suunnistan honkkareitten ja yhden suomalaisen ja espanjalaisen kanssa kohti kiinalaista ravintolaa, löydämme kokonaisen Chinatownin. Siellä suomalainen ja espanjalainen päättävät että kymppi on liikaa ruuasta ja poistuvat. Minä jään ylläpitämään läntisen maailman rapistuvaa mainetta. Honkkarit piristyvät  ja alkavat opettaa minulle tikuilla syöntiä. Jumalauta että se on aluksi vaikeaa. Ainakin tulee syötyä hitaammin. Chili on todella vahvaa, suu kestää sen mutta hiki puskee sadannen kerran tuona päivänä ja nenä vuotaa. Se ei toisaalta ole huono homma, flunssa tuntuu palavan pois. Kiinalaissafka on parempaa Amsterdamissa kuin Tikkurilassa. Aasialaiset ovat mukavan rauhallista porukkaa, lounas hoidetaan tyylillä lautaset yhteen lasku tasan. Tämä menetelmä säästää minulta viiisi euroa ja osoittaa joukosta poistuneiden liikkeen turhaksi. Länsimaalaiset ja niiden yksilöllisyys, pah.

Oltuani Hollannissa kolme viikkoa,  matkalla takaisin Leeuwardeniin, kaipaan ensimmäistä kertaa Suomea. En kaipaa vielä takaisin Suomeen, mutta kaipaan jotain siitä mitä meillä on...ja mitä nämä eivät tunne tarvitsevansa. Ruisleipää joo, mutta muutakin.