Meksiko täytti kaksisataa vuotta, Viva Mexico. Noin neljäkymmentä ihmistä kolmen hengen solussa. Musiikki lujalla, kaikki huutamassa musiikin yli, kännissä. Joku yrittää saada huomion itselleen, huutaa jotain baariin lähtemisestä, espanjalaisporina ei lakkaa. Espanjalainen puhe on kuin kytevä metsäpalo, sammutat sen yhdestä kohtaa ja se roihahtaa toisaalla. Juttelen hollantilaistytön kanssa, jostain syystä puhun hetken suomea. About ruta-huh-hah-hei ja rommia pullo-osastoa. Tyttö hymyilee ja sanoo "you speak really good spanish". Enkös vaan puhukin! Ja katso, osaan avata pullon sytyttimellä! Joku portugalilainen tulee lesoilemaan että osaa avata pullon hampailla. Suihkutan kaljaa sen päälle, olen kyllästynyt skandinaviseen diplomatiaan.
Aamulla olo on mitä on. Kyllä sitä tequilasta tulee humalaan tälläkin maailmankolkalla. Olen kuitenkin ollut sikäli viisas, että olen poistunut joukosta ennen baaria. Pyöräilen koululle, vuorossa on Our House-kurssi eli käyskentelyä kaupungilla. Menemme katselemaan työväenluokan asuntoja. Teollisen vallankumouksen aikaan oli kuulemma sellainen tauti kuin englannintauti. Tämä vitsaus vanhetti lapset ennen aikojaan ja johtui D-vitamiinin puutteesta. Välttääkseen moisen kurimuksen hollantilaiset rakensivat duunarikämppiin isot ikkunat ja mukavat pihat. Auringonvaloa sai riittämiin ja samalla naapurit pystyivät tarkkailemaan mitä talossa puuhattiin. Varsinkin kun keittiöt rakennettiin niin pieniksi ettei sinne päässyt piiloon, vaan oli kökötettävä olohuoneessa, ison ikkunan äärellä. Patronising kertoo opettaja. Myös pensasaidat oli pidettävä sikäli matalina, ettei suora näkymä ulkoa sisälle taloon häiriintyisi. Hauskaa meininkiä, tuollainen pikku kyttääminen. Varsinkin kun kyttääjät olivat vielä saman tehtaan työntekijöitä. Nooh, nykyään ei ole enää niin justiinsa mitä kämpissä tapahtuu. Amsterdamissa bussissa oli kaksi kerrosta ja asuntoihin näki sisään. Eikä se tuntunut häiritsevän kalsareillaan aamutoimissa olleita hollantilaisia. Päinvastoin, hymyjä ja tervehdyksiä tuli takaisin. Kaikkeen tottuu näemmä.
Palattuani koululle joudun odottamattomiin ongelmiin. Ketjulukko on jotenkin jumissa enkä saa pyörää telineestä vaikka kuinka riuhdon ja ähisen perkelettä. Kysyn vahtimestareilta onko niillä työkaluja. Jaa työkaluja? Mitä tarvitset? No mikä jumalauta on pihdit englanniksi, eipä tule mieleen. Nooh, minut viedään johonkin verstaaseen, missä saan itse tonkia työkalupakkia. Löydän pihdit ja aivan vitumoisen väännön jälkeen saan lukon auki. Palattuani lukaaliini ongelma toistuu, tosin nyt ei ole enää pihtejä. Joten tässähän vääntelen lukkoa kämpillä ja mietin itseni ja tekniikan ongelmallista suhdetta. Paljon helpompaa oli hölistä yöllä rakkauden käsitteestä espanjalaisen Magalyn kanssa. Minulla on kuulemma big self-esteem vaikka olenkin käsittänyt koko homman väärin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti